[To English Summary]

(julkaistu Lintumies 5/1992 ja 6/1992)

OSA 1 (julkaistu Lintumies 5/1992)

Elokuun alussa ja syyskuussa 1992 pidetyissä kokouksissa Rariteettikomitea (RK) teki muutoksia luonnonvaraisesti maahamme harhautuneiden lintulajien luetteloon siirtämällä eräitä lajeja todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten ryhmään. Artikkelin tässä osasssa esitellään muutosten yleisiä perusteita ja tarkastellaan häkki- ja tarhalinturintaman viimeaikaisia tapahtumia. Artikkelin toisessa osassa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin joiden kin lajien siirtoon tai nykyisen aseman säilyttämiseen johtaneita syitä.

RK:n vaikea tehtävä
Harvinaisuushavaintojen tarkistamisen ohella Suomen Lintutieteelisen Yhdistyksen ja Lintutieteellisten Yhdistysten Liiton Rariteettikomitean tehtäviin kuuluu ylläpitää Suomessa tavattujen lintulajien ja alalajien luetteloa. Näin RK joutuu myös ottamaan kantaa kunkin maassamme tavatun lajin "statukseen" eli siihen onko laji harhautunut maahamme luonnonvaraisesti vai onko siirtyminen ollut "keinotekoinen", osittain tai kokonaan ihmisen aiheuttama. Joidenkin lajien osalta päätöksenteko on luonnollisesti vaikeaa eikä täysin varmaa tietoa yksittäisen linnun alkuperästä saada kuin poikkeustapauksissa (esim. renkaan perusteella). Päätös joudutaankin perustamaan tietoihin lajin aikaisemmista harhautumisista, muuttomatkan pituudesta, tapaamisajankohdasta, yleisyydestä häkki- tai tarhalintuna, siirtymiseen mahdollisesti vaikuttaneista sääoloista, linnun kunnosta jne. Usein saatavilla olevat tiedot lajista ovat varsin epämääräisiä ja viime kädessä kunkin komitean jäsenen mielipide perustuu subjektiiviseen käsitykseen luonnollisen ja luonnottoman harhautumisen todennäköisyyksien suhteesta.

Uutta tietoa
Aikaisemmin näissä ns. kategoriakysymyksissä on maassamme noudatettu varsin liberaalia, harrastajaystävällistä linjaa: mikäli luonnonvaraiseen harhautumiseen on ollut edes jonkinlaisia mahdollisuuksia, laji on yleensä "päässyt" luonnonvaraisten harhailijoiden listalle ja laskettu Suomen lintujen lajiluetteloon. Aivan viime vuosina RK on kuitenkin saanut runsaasti häkki/tarhalintuihin liittyvää uutta tietoa, jonka perusteella on selvää, että useiden lajien osalta aikaisempi liberaali luokittelu ei vastaa nykykäsitystä lajien harhautumismahdollisuuksista tai yleisyydestä häkki/tarhalintuna. Tämänhetkisen käsityksen mukaan poikkeuksellisen kaukana sijaitsevilta lähtöalueilta kotoisin olevan lajin hyväksyminen luonnonvaraisten lajien kategoriaan vaatii vahvaa näyttöä pitkistämuutomatkoista, harhautumispotentiaalista sekä mielellään useiden yksilöiden samanaikaisesta tai samaan vuodenaikaan tapahtuvasta esiintymisestä, joka sopii myös lajin muuttoaikoihin.
Tietoja häkkilinnuista ja karkulaisista on saatu Belgian, Hollannin, Saksan ja Englannin häkkilintueksperttien kanssa käydystä kirjeenvaihdosta, lukuisista aihetta käsittelevistä artikkeleista ja Texelin määrityskokouksessa käydyistä virallisista ja epävirallisista keskusteluista eri Euroopan rariteettikomiteoiden edustajien kanssa.

Suuri puhdistus
Uusien tietojen ja useissa kokouksissa käytyjen pitkien keskustelujen jälkeen RK päätti poistaa luonnonvaraisesti maahamme harhautuneiden lajien listalta seitsemän lajia ja siirtää ne todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalle. Siirretyt lajit olivat flamingo Phoenicopterus ruber roseus, sirppisorsa Anas falcata, harjakoskelo Mergus cucullatus, pikkutelkkä Bucephala albeola, palmukyyhky Streptopelia senegalensis, pajupunavarpunen Uragus sibiricus ja niittysirkku Emberiza cioides. Lisäksi ruostesorsasta Tadorna ferruginea viime aikoina tehdyt havainnot siirrettiin todennäköisten tarha/häkkikarkulaisten joukkoon, mutta laji säilytettiin vanhojen havaintojen perusteella maahamme luonnonvaraisesti harhautuneiden lajien listalla.

Eurolinjalla
Muutosten jälkeen Suomessa luonnonvaraisesti tavattujen lintujen lajilista noudattelee varsin tarkasti myös yhteispohjoismaista ja yleiseurooppalaista linjaa. Tehdyt muutokset perustuvat tämänhetkiseen tietämykseen ja luokittelua voidaan muuttaa sitä mukaa kun utta tietoa saadaan. Kuten aikaisemmin todettiin, okaisella aiheesta kiinnostuneella on oma käsityksensä asiasta, ja spekulointia eräiden lajien asemasta voidaan jatkaa loputtomiin.

Havaintojen kokoaminen
Seitsemän edellämainitun lajin siirto toiselle listalle ei tarkoita sitä, etteivätkö niistä, tai muista todennäköisistä häkki/tarhakarkulaisista tehdyt havainnot olisi arvokkaita ja julkaisemisen arvoisia. On tärkeää, että myös näistä lajeista tehdyt havainnot dokumentoidaan huolellisesti ja toimitetaan RK:lle tai LYL:lle julkaisua ja arkistointia varten. Havaintojen systemaattinen kerääminen on ainoa tapa saada luotettavaa tietoa lajien esiintymisestä maassamme ja esiintymisen taustalla mahdollisesti vaikuttavista syistä. On myös hyvä muistaa, että havaintojen kokoaminen ja analysointi voi paljastaa ilmiöitä, joiden perusteella tietyn aikaisemmin karkulaisena pidetyn lajin esiintymisen voidaan todeta viittaavan luonnonvaraiseen harhautumiseen ja lajin aseman uudelleen arviointiin. Tiettyjen todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten osalta RK ja LYL ovat päättäneet havaintojen keräämisen ja tarkistamisen uusjaosta. Uuden järjestelyn taustalla on halu saada kerätyksi mahdollisimman tarkkaan kaikki havainnot tähän ryhmään kuuluvista lajeista.

Keski-Euroopan häkkilintumarkkinat
Suomalaisen lintuharrastajan voi olla aluksi vaikea käsittää häkkilintuharrastuksen suosion laajuutta maailmalla ja häkeissä pidettävien ja lisääntyvien lajien valtavaa kirjoa. Kotimaassahan harrastus vaikuttaa varsin vaatimattomalta eläinkauppojen tarjonnan ollessa hyvin pitkälle undulaatit-papukaijat-seeprapeipot -linjalla. Keski-Euroopassa yksityiselle harrastajalle on kuitenkin tarjolla kaikkea undulaateista siperialaisiin varpuslintuihin, kahlaajiin ja jopa kiitäjiin (Apus). Kyse on valtavasta bisneksestä hienoine lehtineen, näyttelyineen ja suurine markkinoineen, joilta voi ostaa lähes mitä tahansa. Eivät edes rauhoitetut tai kaikkein uhanalaisimmat lajit ole turvassa kauppamiehiltä. Mitä harvinaisempi laji, sitä enemmän asialleen omistautunut fanaatikko on valmis maksamaan, ja sitä suurempia riskejä niin lintujen pyydystäjät kuin välittäjätkin ovat valmiita ottamaan lakeja rikkoessaan. Alan taitajat pitävät linnuistaan hyvää huolta ja vaikeidenkin lajien pesittäminen onnistuu vankeudessa ja saattaa tuottaa maineen ohella huomattavia lisätuloja jälleenmyynnin myötä. Esimerkkinä yllättävästä häkkipesinnästä voisi mainita alppikiitäjän (Apus melba)

Trendiboomi
Häkkilintuharrastajien suosimat lajit vaihtelevat muodin mukaan. Aika ajoin kyllästytään vanhaan jo tutuksi käyneeseen ja vaihdetaan uuteen, eksoottisempaan lajiin. Myös erilaiset rauhoitus- ja maahantuontimääräykset saattavat vaikuttaa trendeihin ja suunnata kiinnostuksen kokonaan uusille alueille. Tällainen muutos on ollut käynnissä jo pitemmän aikaa Euroopan markkinoilla. Osin rauhoitusmääräysten ansiosta eksottisten trooppisten lajien sijaan huomio on siirtynyt palearktisen alueen itäosiin, IVY:yn ja Kiinaan. Molemmissa maissa häkkilintuharrastus on perinteisesti ollut hyvin suosittua ja keskittynyt olosuhteiden pakosta oman maan lajeihin, joita on pyydystetty markkinoille suoraan luonnosta. Harrastuksen ympärille kehittynyt laaja, hyvin organisoitu pyydystys- ja markkinointikoneisto pystyy nyt olojen vapauduttua ja rajojen auettua syöttämään suuria määriä lintuja Länsi-Euroopan rahakkaille markkinoille. On vielä syytämainita, että itäisten lajien kauppa ei suinkaan ole ollut täysin poikki aiemminkaan, vaan pyynti ja kauppa ovat tapahtuneet Kaakois-Aasian kautta, missä monet siperialaiset lajit talvehtivat.
Euroopaan häkkilintumarkkinoilta ja -harrastajilta kerätty itäisten lajien lista on vaikuttava. Seuraavassa on mainittu joitakin lajeja, jotka lähinnä harhautumispotentiaalinsa vuoksi kiinnostanevat myös suomalaisia lintuharrastajia: sinisatakieli (Luscinia cyane), sirittäjäsatakieli (L. sibilans), rubiinisatakieli (L. calliope), sinipyrstö (Tarsiger cyanurus), kivikkosatakieli (Irania gutturalis), siperianleppälintu (Phoenicurus erythronotus), vuorileppälintu (P. erythrogaster), kivikkoleppälintu (P. caeruleocephalos), laaksoleppälintu (P. auroreus), punakottarainen (Sturnus roseus), siperianrastas (Zoothera sibirica), intianrastas (Turdus unicolor), amurinrastas (T. pallidus), kaikki sirkut (Emberiza), pajupunavarpunen (Uragus sibiricus), taigapunavarpunen (Carpodacus roseus), palmukyyhky (Streptopelia senegalensis) jne. Myös eräitä kahlaajia, kuten kynsihyyppää ja aavikkotylliä pidetään häkeissä, ja eräs tsekkoslovakialainen välittäjä tarjosi hiljattain myyntiin ruusulokkia (Rhodostethia rosea)!

Karkulaiset
On tietysti selvää, ettei kukaan päästä vapaaksi suurella vaivalla ja rahalla hankkimaansa lintua ehdoin tahdoin karkuun. On kuitenkin olemassa lukuisia esimerkkejä, joiden perusteella voi olettaa karkulaisuuden olevan suhteellisen yleistä. Todennäköisesti suurimmat karkulaismäärät syntyvät kun maahantuojan tai salakuljettajan kuljetuslaatikot aukeavat, jolloin pakolaisten määrä saattaa olla hyvinkin suuri. Vahinkojen määrä ei ole tiedossa - kukapa omista "mokistaan" tiedottaisi, mutta salakuljettajien tahallaan vapauttamista linnuista on esimerkkejä. Hollannissa Amsterdamin satamaan saapuvassa laivassa oli mukana n. 1000 kultasirkkua, joille ei ollut minkäänlaista tuontilupaa. Laivan henkilökunnan saatua vihjeen tullimiesten tulevasta tarkastuksesta, kaikki sirkut laskettiin vapauteen, eikä salakuljetuksesta jäänyt todisteita. Paikalliset lintumiehet suorittivat sataman lähettyvillä myöhemmin etsintöjä, mutta sirkkujen suurparvi oli kadonnut kuin tuhka tuuleen (van den Berg suull. ilm.)! Toinen esimerkki kertoo venäläisestä lintujen salakuljettajasta, joka Tsekkoslovakian rajalla sai tiedon poikkeuksellisen tiukasta tullitarkastuksesta ja päästi lastin lentoon mieluummin kuin jäi kiinni salakuljetuksesta (Mild 1991).
Lisäksi tiedetään tapauksia, joissa luonnossa pyydytettyjä lintuja lasketaan vapaaksi, jos ne eivät sovellu häkkiolosuhteisiin. Näin kävi erään kynsihyyppäerän niille yksilöille, jotka eivät oppineet syömään "kuivamuonaa". Tämän jälkeen kynsihyypästä tehtiin useita havaintoja eri puolilla Keski-Eurooppaa. Saksassa vesilintujen tarhaajat laskevat hyvän pesimäkauden jälkeen (laittomasti) vapaaksi ainakin ruostesorsia tehden näin tilaa tarhaansa. Poliittisten ja taloudellisten muutosten aiheuttaman muuttoliikkeen on myös epäilty aiheuttaneen runsaasti lintujen tahallisia vapauttamisia Itä-Euroopan maissa, missä häkkilinnut ovat hyvin suosittuja: lintua ei ole otettu mukaan vaan se on päästetty ulos, vapauteen.

Rengas paljastaa alkuperän?
Tavallisen lintuharrastajan kannalta olisi ihanteellista, jos jokainen häkkilintu olisi rengastettu, jolloin ainakin jokaisen kiinni saadun yksilön alkuperä voitaisiin selvittää. Näin hyvin ei asia kuitenkaan ikävä kyllä ole. Rengastettujen ja rengastamattomien häkkilintujen lukusuhteista ei ole saatu mitään tarkkoja tietoja. Hauska esimerkki renkaan hyödyllisyydestä linnun alkuperän toteamisessa saadaan naapurimaasta Ruotsista. Ensimmäinen maassa tavattu lehmähaikara osoittautui leikattujen siipisulkien ja Kööpenhaminan eläintarhasta puuttuvan yksilön avulla tarhakarkulaiseksi, kun taas toinen havainto koski Espanjassa luonnonvaraisena rengastettua lintua.

Takaisin luontoon
Luonnonvaraisten lintujen pyynti häkkilinnuiksi tapahtuu erilaisin verkoin, suurin loukuin ja houkutuslintujen avulla. Suurimmat lintukeskittymät ja tuottoisimmat saaliit saadan muuttoreittien varrella ja talvehtimispaikoilla, missä linnut ovat keskittyneet pienelle alueelle ja saaliit voivat huomattavan suuria (vrt. em. kultasirkut). Pyydystetyt linnut pyritään kuljettamaan mahdollisimman nopeasti eteenpäin tappioiden välttämiseksi. On aivan ilmeistä, että kesken muuttomatkaansa pyydystetyt, muuttovireiset linnut jatkavat matkaansa alkuperäiseen muuttosuuntaansa päästyään uudelleen vapaaksi esimerkiksi Euroopassa. Jos niiden kunto sen vain sallii, ja käyttäytyvät aivan kuten normaalit muuttolinnut. Myös muina vuodenaikoina karanneet linnut voivat noudattaa luonnollista muuttorytmiään suunnaten syksyllä matkansa etelään ja keväällä jälleen pohjoiseen. Pitkäikäiset karkulaiset saattavat karkuun pääsemisensä jälkeen elää vielä useita vuosia, mutta mahdollisia renkaita lukuunottamatta kaikki häkkielämästä kertovat merkit höyhenpuvussa häviävät viimeistään seuraavassa täydellisessä sulkasadossa.
Karkulaisia, jotka vapaaksi päästyään jatkavat muutoaan tavataan tietysti myös sellaisilla paikoilla, missä perinteisesti nähdään paljon lintuja ja usein myös runsaasti luonnollisesti harhautuneita harvinaisuuksia. Kaikki harvinaisuuksista kuululla lintuasemalla tavatut linnut eivät siis välttämättä ole lentäneet sinne koko matkaa omin siivin. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Lågskärillä keväällä 1982 tavatun sateenkaarikardinaalin Passerina ciris), jonka käsisulkien kunto varmisti karkulaiseksi. Myös eteläaasialainen kiinankottarainen (Sturnus sinensis) on tavattu Lågskärillä kahdesti(!), ja laji on levinneisyytensä ja muuttokäyttäytymisensä perusteella mitä ilmeisimmin karkulainen.

Vesilinnut, haikarat ym. kenokaulat
Edellä esitetty koski paljolti varpuslintuja, mutta pätee soveltuvin osin myös vesilintuihin, haikaroihin, flamingoihin, pelikaaneihin jne. Tämän ryhmän tilannetta tutkittaessa täytyy ottaa huomioon vielä joitakin lisäseikkoja.
Lukemattomien vesilintu- ja haikaralajien pitäminen erilaisissa yksityisissä ja julkisissa tarhoissa lienee kaikille lintumiehille tuttua. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen yllättävää lienee yksityisten vesilintutarhojen ja -kokoelmien määrä Keski- ja Etelä-Euroopassa. Jo Ruotsissa ja etenkin Tanskassa erilaisten tarhojen määrä ja lajivalikoima ovat aivan toista luokkaa kuin Suomessa. Tarhoissa lintujen karkaaminen estetään käsisulkien katkaisemisella tai siipileikkauksella. Jälkimmäinen toimenpide on lopullinen, mutta käsisulkien katkaisu täytyy tehdä jokaisen sulkasadon jälkeen uudestaan. Tällöin lintuja pääsee suhteellisen helposti karkuun mikäli operaatio myöhästyy. Myös tarhoissa syntyneet poikaset voivat päästä karkuun mikäli oppivat lentämään ennen leikkausta. Lisäksi on muistettava, että monin paikoin vesilintuja ei edes pyritä pitämään kovin visusti tarhoissa, vaan niiden annetaan lentokykyisinä liikkua vapaasti tarhan ulkopuolella. Linnut saattavat myös tilanpuutteen ja kovan kilpailun vuoksi siirtyä muualle pesimään ja palata vasta pesinnän jälkeen takaisin tarhaansa.
Etenkin monet vesilinnut, mutta eräät muutkin lajit ovat varsin karaistuneita ja tulevat ympäri vuoden omin avuin toimeen Keski-Euroopassa. Karkuunpäässeistä tarhalinnuista on paikoin muodostunut villejä populaatioita Eurooppaan. Tästä on esimerkkinä yli kahdenkymmenen chilenflamingon parvi, joka elää Saksan ja Hollannin rajalla, Saksan villiintynyt ruostesorsapopulaatio ja Hannoverin lehmähaikara-yhdyskunta.

Petolinnut pulassa
Petolintujen tarhaaminen on suosittua monin paikon Keski- ja Etelä-Euroopassa. Metsästykseen käytettävien jalohaukkojen lisäksi tarhoissa pidetään erilaisia kotkia, haukkoja ja korppikotkia. Metsästyshaukkoja harjoitettaessa hävikki on suuri ja karkuteille karkuun pääsee varsin paljon lintuja. (Gantlett & Millington (1992) mukaan Englannissa pääsi virallisen tilaston mukaan 15 kuukauden aikana (1991-92) karkuun yli sata isoa Falcoa ja suuri joukko muita petolintuja. Nämä arvokkaat luonnosta pyydetyt yksilöt tai "broilerit" (keinotekoiset risteymät), on yleensä varustettu renkain, minkä pitäisi ainakin jossain määrin helpottaa linnun alkuperän toteamista.
Uusi potentiaalinen petolintukarkulaisten lähde on paljastunut hiljattain Itä-Euroopassa. Entisen neuvostoarmeijan tukikohdissa pidettiin erilaisia kotkia "vaakunalintuina" ja maskotteina. Tukikohtien purkamisen jälkeen ei kotkien kohtalosta ole mitään tietoa. Onko linnut päästetty vapauteen, tapettu vai kuljetettu takaisin itään? Epäselvää on myös se, kuinka yleinen käytäntö on ollut, mitä lajeja on pidetty lemmikkeinä ja kuinka paljon lintuja on ollut. Rengaslöydön perusteella eräs Kazakstanista Itä-Eurooppaan maskotiksi tuotu arokotka oli vapauttamisensa jälkeen palannut takaisin kotiseuduilleen.



OSA 2 (julkaistu Lintumies 6/1992)

Lajikohtainen katsaus
Pohtiessaan karkulaisongelmaa ja eri lajien asemaa Suomen lintujen lajilistalla RK käsitteli kaiken kaikkiaan yli 40 lajia punapäänarskusta neitokurkeen ja mäntysirkkuun. Näistä esitellään yksityiskohtaisemmin ne lajit, joiden asema lajilistalla muuttui, tai joista on viime aikoina keskusteltu tavallista enemmän. Toivottavasti esimerkit antavat jonkinlaisen kuvan niistä monista ongelmista ja näkökohdista, joita RK joutuu ottamaan huomioon tehdessään lajin asemaa koskevia päätöksiä.

Pelikaani Pelecanus onocrotalus
kevät 1839 Karjaa
7.5. 1925 Pyhäjoki
Pelikaanin pesimäkanta romahti levinnäisyysalueen länsiosassa viime vuosisadalla ihmisen vainon ja pesimäalueiden kuivaamisen vuoksi. Aivan viime aikoina kannat ovat paikoitellen alkaneet elpyä rauhoitusten ansiosta. Cramp & Simmons (1977) arvelee, että Pohjois-Euroopan viimeaikaiset havainnot koskisivat karkulaisia, mutta useiden 1800-ja 1700-luvuilla Keski-Euroopassa havaittujen parvien arvellaan olevan luonnonvaraisesti harhautuneita. Mainittakoon että viime vuosina on useissa Keski-Euroopan maissa ja Englannissa havaittu afrikanpelikaaneja (Pelecanus rufescens), joiden on epäilty olevan luonnonvaraisia harhailijoita (esim. Anon. 1992).
Analyysi eri pelikaanilajien esiintymisestä Euroopassa on tekeillä Hollannissa (P. Knolle kirj.ilm). RK päätti säilyttää lajin Suomen lintujen lajilistalla ainakin siihen saakka kunnes lisätietoja saadaan.

Flamingo Phoenicopterus ruber
29.6. 1904 Piikkiö
11.2. 1962 Kuortane
9.9.-12.10. 1983 Oravainen
2.-27.10. 1988 Uusikaupunki
22.8. 1988 Hailuoto
14.-15.9. 1991 Särkisalo
19.-21. 9. 1991 Tenhola
24.10. 1991 Hailuoto
17.11. 1991 Rauman mlk
Flamingo on eurooppalaisella levinneisyysalueellaan paljon tutkittu muutto- ja paikkalintu. Rengastusten perusteella lintujen tiedetään harhailleen säännölliseltä muuttoreitiltään eteläisiin ilmansuuntiin kuten Turkkiin ja Italiaan, mutta pohjoisesta tunnetaan viime ajoilta vain yksi kovan myrskyn jälkeinen havainto 500 kilometriä Camarguesta pohjoiseen. Edelleen tiedetään vanhojen lintujen seuraavan tarkemmin muuttoreittejään kuin nuorten, joilla on enemmän taipumusta kuljeskeluun ensimmäisen elinvuotensa aikana. Camarguen flamingontutkijat esittävätkin, että kaikki viimeaikaiset Pohjois-Euroopan havainnot lajista koskisivat karkulaisia.
Läntisen Välimeren alueen lisäksi flamingoja pesii myös Turkissa ja edelleen kauempana Kaspianmerellä ja Araljärvellä. Nämä linnut talvehtivat pääasiassa Lähi-idässä ja entisen Neuvostoliiton eteläosissa. Näistä populaatioista kotoisin olevien lintujen tiedetään harhailleen koilliseen ja itään Kazakstaniin ja Länsi-Siperiaan. Itäisemmistä populaatioista lähtöisin olevan nuorten lintujen parven tiedetään vaeltaneen länteen vuonna 1935, minkä lisäksi aikaisempia harhautumishavaintoja on myös Ukrainasta ja Volgan suistosta. Yksinäinen lintu on havaittu myös Leningradissa, mutta tämä havainto voi koskea tarhakarkulaistakin.
Viimeisen 250 vuoden aikana on todettu seuraavat luonnonvaraisten flamingojen vaellukset: Vuonna 1728, 1811, 1876 ja 1878 parvi Reinillä. Syksyllä 1906 oli suuri vaellus Keski-Siperiaan ja itäiselle Baikalille. Vuodelta 1924 tunnetaan havainto Rhonen laaksosta, Ranskasta, toukokuussa oli 60-100 linnun parvi Bernissä ja Genevejärvellä Sveitsissä, sekä yksinäinen lintu Tanskassa. Syksyllä 1933 havaittiin parvi Pohjois-Italiassa ja Sveitsissä sekä tehtiin Tanskan toinen havainto. Syksyllä 1935 havaittiin pieni parvi nuoria lintuja Saksan Pohjanmeren ja Itämeren rannikoilla ja marraskuussa yli 30 nuorta lintua Puolan/Tsekkoslovakian rajalla. Loisnäytteiden perusteella linnut olivat peräisin jostakin itäisestä populaatiosta. Tämän jälkeen ei vaelluksia ole todettu.
Ulkonäkönsä vuoksi flamingot ovat olleet suosittuja koristelintuja jo yli 150 vuotta. Nearktisten, amerikkalaisten lintujen (lähinnä chilenflamingo P. chilensis ja P. ruber ruber) lisäksi tarhoihin pyydystetään säännöllisesti myös "eurooppalaista" flamingoa (P. r. roseus) ja afrikkalaista pikkuflamingoa (P. minor). Flamingoja on nykyään vapaasti kaupan ja hinta liikkuu tällä hetkellä noin 8000 markan paikkeilla.
Tarhoista karanneita chilenflamingoja tavataan monin paikoin Euroopassa. Villiintyneistä linnuista on jopa muodostunut vapaana elävä, parinkymmenen yksilön suuruinen parvi, joka viettää kesänsä Saksassa ja talvensa Saksan ja Hollannin rajalla. Ei siis liene mitään syytä epäillä etteikö flamingollakin voisi olla vankeuden jälkeistä elämää Euroopassa. Tanskassa chilenflamingolla ja flamingolla on havaittu selvää muuttokäyttäytymistä keväin syksyin (yhteensä yli 200 havaintoa). Ne saapuvat maahan huhti-toukokuussa ja poistuvat pääosin lokakuuhun mennessä. Osa linnuista jatkaa keväällä matkaansa Tanskasta edelleen ilmeisesti muihin Pohjoismaihin. Tanskassa tavattavien flamingojen ja chilenflamingojen (joiden tiedetään varmasti olevan karkulaisia) muuttoliikkeet ovat hyvin samankaltaiset, minkä on katsottu viittaavan vahvasti myös flamingon karkulaisalkuperään. Christensenin (1992) tulkinnan mukaan Tanskassa havaituista flamingoista ainoastaan vuoden 1933 2kv-yksilö, jonka esiintyminen ajoittuu samalle vuodelle kuin Sveitsissä havaittu invaasio, saattaa olla luonnonvarainen harhailija (Christensen 1992).
Kaikki Suomen flamingohavainnot koskevat yksinäisiä vanhoja lintuja, eivätkä osu yksiin tunnettujen vaellusten kanssa. Kaikki lajista maassamme tehdyt flamingohavainnot siirretään todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalle.
Flamingon luonnonvarainen harhautuminen maahamme ei tulevaisuudessa tietenkään ole mahdotonta, mutta havainnon hyväksyminen luonnonvaraiseksi edellyttää selviä merkkejä alkuperästä vaikkapa renkaan tai selvän vaelluksen (mielellään nuorten lintujen parven) muodossa.

Lumihanhi Anser caerulescens
Suomessa havaittu yhteensä 156 yksilöä vuoteen 1991 mennessä (yksi pesimähavainto).
Lumihanhi on havaittu harhailijana useimmissa Euroopan maissa. Runsaslukuisena se esiintyy etenkin Islannissa ja Brittein saarilla. Laji on yleinen tarhalintu ja monet nykyiset havainnot koskevat epäilemättä tarhakarkulaisia. Luonnonvaraisesta harhautumisestakin on kuitenkin selviä näyttöjä: Kanadassa rengastettu lintu oleili samassa parvessa 18 lajikumppaninsa kanssa Hollannissa. Lisäksi monet havainnot Islannista viittaavat lajin voimakkaaseen harhautumistaipumukseen.
Lumihanhi on rajatapaus, jota on vaikea sijoittaa kumpaankaan kategoriaan. Suomen havaintojen voimakas painottuminen kevääseen voisi myös viitata luonnonvaraisten lintujen liikkeisin, eli samanlaiseen liikehdintään kuin nearktisilla kahlaajilla esim. palsasirri (Calidris melanotos) tai esimerkiksi sinisiipitavilla on todettu. Syksyllä Amerikasta Keski- tai Etelä-Eurooppaan harhautuneet linnut muuttavat keväällä normaaliin muuttosuuntaansa päätyen meille Pohjois-Eurooppaan. RK päätti toistaiseksi säilyttää lumihanhen luonnonvaraisten lajien listalla. Monissa Euroopan maissa lajia pidetään kuitenkin karkulaisena, ja on mahdollista, että lumihanhen asemaa joudutaan vielä tulevaisuudessa muuttamaan, kun lisätietoa lajin yleisyydestä karkulaisena ja villien lintujen liikkeistä saadaan.

Sirppisorsa Anas falcata
8.-11. 5. 1988 koiras Parikkala, kirkonkylä
Sirppisorsan pesimäalueet sijaitsevat kaukana Itä-Siperiassa, Koillis-Mongoliassa, Sahalinilla, Kuriileilla ja Hokkaidolla. Pääosa kannasta talvehtii Japanissa, Etelä-Kiinassa ja Koreassa. Talvisin harhailijoita tavataan säännöllisesti Pohjois-Intiassa, Nepalissa ja Pakistanissa.
Lajista on havaintoja useimmista Länsi-Euroopan maista. Cramp & Simmonsin (1977) mukaan näistä ainoastaan neljä koskee todennäköisesti luonnonvaraisia harhailijoita: Itä-Turkki marraskuu 1968, Jordania tammikuu 1969, Irak 1916 ja talvi 1968-69. Sirppisorsasta ei tunneta yhtään rengaslöytöä Länsi-Euroopasta, mutta sen sijaan laji on varsin tavallinen vesilintutarhoissa. Englannissa vuonna 1988 tehdyn kyselyn mukaan 65:llä tarhalla oli 635 pesivää paria ja 89 mahdollisesti pesivää paria (Anon. 1990). Sirppisorsaa pidetään todennäköisenä tarhakarkulaisena kaikkialla Euroopassa. Parikkalan havainto siirretään todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalle. Aikaisemmin maassamme havaittu lintu (Lohja, Virkkala 21.8. 1976) oli poikkeuksellisen tapaamisajankohtansa ja käyttäytymisensä vuoksi jo tässä kategoriassa, joten laji poistuu Suomen lintujen lajiluettelosta.

Sinisiipitavi Anas discors
Kuusi havaintoa vuoteen 1989 mennessä.
Sinisiipitavi pesii varsin yleisenä Pohjois-Amerikan pohjoisosissa. Se muuttaa talveksi Pohjois-Amerikan eteläosiin ja Meksikoon, Länsi-Intiaan, Peruun ja Brasiliaan asti. Rengaslöytöjen (10!) perusteella lajin tiedetään harhautuvan luonnonvaraisesti Eurooppaan, mistä on yhteensä lähes 250 havaintoa. Näistä yli 160 on Brittein saarilta (Lewington ym. 1991), missä esiintymisen huippu osuu syksylle. Pohjoismaissa sinisiipitavia tavataan eniten keväällä, kun etelämpänä talvehtineet syysharhailijat lähtevät kevätmuutolleen, tosin väärällä puolella Atlanttia.
Sinisiipitavi on myös tavallinen tarhalintu ja osa havainnoista koskee epäilemättä karkulaisia.
RK:n tulkinnan mukaan on kuitenkin todennäköistä, että merkittävä osa maassamme tavatuista sinisiipitaveista on luonnollisesti Eurooppaan harhautuneita lintuja ja laji säilytetään luonnonvaraisten lajien listalla. Sama käytäntö vallitsee muissakin Euroopan maissa. Amerikanhaapanan Anas americana, tavin nearktisen lajin carolinensis ja amerikantukkasotkan Aythya collaris esiintyminen Euroopassa on samankaltaista kuin sinisiipitavin.

Ruostesorsa Tadorna ferruginea
64 havaintoa vuoteen 1990 mennessä.
Ruostesorsa on mielenkiintoinen esimerkki lajista, jonka status on muuttunut aikojen kuluessa. Toisaalta lajin tiedetään tehneen viime vuosisadalla suuriakin vaelluksia länteen, toisaalta pesimäkannat ovat taantuneet Euroopassa ja lähialueilla tällä vuosisadalla. Lisäksi ruostesorsa on nykyään yleinen tarhalintu Euroopassa ja karkuunpäässeistä tarhalinnuista on muodostunut vapaana eläviä populaatioita ainakin Hollantiin, Saksaan ja Moskovaan.
Euroopasta tunnetaan viime vuosisadan lopulta ja tämän vuosisadan alusta useita pesimättömien lintujen invaasioita, joista voimakkain tapahtui touko-kesäkuussa 1892, jolloin lajia havaittiin pohjoisessa ja lännessä aina Islantia ja Grönlantia myöten. Nämä varhaiset vaellukset koskevat epäilemättä luonnonvaraisia lintuja, mutta nykyisiä vaelluksia epäillään suurimmaksi osaksi karkulaisten tai villiintyneiden lintujen tekemiksi. Esimerkiksi viimeisin "suurvaellus" todettiin vuonna 1990; jolloin Ruotsissa havaittiin vähintään 16 lintua, Englannissa voimakas esiintyminen ja Suomessa ennätykselliset 9 yksilöä. Esiintyminen painottui kuitenkin heinä-elokuulle, mikä sopii huonosti luonnonvaraisten lintujen suorittamiin vaelluksiin, joita on todettu touko-kesäkuussa. Vaelluksen uskotaankin saaneen alkunsa eurooppalaisista karkulaisista ja tarhoista vapautetuista linnuista.
On huomattava, että viime aikoina on saatu todiste myös luonnonvaraisesta harhautumisesta: Puolasta löydettiin Kirgisiassa rengastettu lintu lokakuussa 1979 (Lewington et. al. 1991).
Yhteenvetona voidaan todeta, että
varhaisemmat havainnot Suomesta liittyvät todennäköisesti luonnonvaraisten lintujen vaelluksiin, joten ruostesorsa kuuluu siis luonnonvaraisesti maahamme harhautuneiden lajien listalle. Nykyisin maahamme harhautuvista linnuista suurin osa on ilmeisesti lähtöisin tarhoista, ja viimeaikaiset havainnot siirretään todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten luokkaan. Samaa käytäntöä noudatetaan useissa Euroopan maissa.

Harjakoskelo Mergus cucullatus
22.-24.5. 1989 Oulunsalo, Koivukari
29.10.-4.11. 1989 Naantali, Luolalanjärvi
10.-11.11. 1991 Raisio
Harjakoskelosta Euroopassa viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan alussa tehtyjen muutamien havaintojen katsotaan yleisesti koskevan luonnonvaraisia harhailijoita. Vesilintutarhojen yleistyttyä tilanne on kuitenkin muuttunut huomattavasti ongelmallisemmaksi. Nykyään tämä koristeellinen koskelo on yleinen Euroopan vesilintutarhoissa ja pesii niissä yleisesti. Viimeisen viiden vuoden aikana on Saksassa havaittu vuosittain 5-10 "villiä" lintua ja huhujen mukaan laji myös pesisi luonnonvaraisena Pohjois-Saksassa (P. Barthel kirj. ilm.). Kaikkien Saksassa tehtyjen havaintojen katsotaan koskevan karkulaisia.
Myös muissa Euroopan maissa, Norjaa lukuunottamatta, harjakoskeloa pidetään todennäköisenä karkulaisena kaikkein vanhimpia havaintoja lukuunottamatta. Saksassa karkulaisten yleisyyden takia ainoastaan lintu, joka renkaan perusteella voidaan osoittaa olevan lähtöisin Pohjois-Amerikasta voidaan hyväksyä luonnonvaraisesti harhautuneeksi yksilöksi.
Nykytietämyksen perusteella näyttää ilmeiseltä, että maassamme vasta viime vuosina tehdyt kolme havaintoa koskevat hyvin suurella todennäköisyydellä jostain päin Eurooppaa lähtöisin olevia tarhakarkulaisia. Harjakoskelo siirretään todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalle.

Pikkutelkkä Bucephala albeola
1.-2.12. 1987 Eno
Harjakoskelon yhteydessä esitetyt tiedot sopivat pitkälti myös pikkutelkkään. Se on tosin kotiseuduillaan edellistä runsaslukuisempi laji ja harhautumishavaintojakin on hieman enemmän, mutta valitettavasti tarhaustilanne Euroopassa on varsin samanlainen kuin harjakoskelolla. Laji siirretään todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalle.

Jakobiinikäki Oxylophus jacobinus
11.9. 1976 Lehtimäki
Jakobiinikäki on otettu tähän lajikohtaiseen katsaukseen mukaan, koska sen sijoittamista todennäköisten häkki- /tarhakarkulaisten listalle on kritikoitu julkisesti (Rajala 1989).
Laji pesii Intiassa, mahdollisesti Arabian niemimaan eteläosissa, Kaakkois-Iranissa, Pakistanissa ja Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. On mahdollista, että osa intialaisista linnuista muuttaa Afrikkaan talveksi (Cramp & Simmons 1985).
Lehtimäen lintu kuuluu alalajiryhmään, jota tavataan sekä Afrikassa että Intiassa. Kirjokäestä ei tunneta muita havaintoja Euroopasta. Lajilla ei nykytietämyksen mukaan ole taipumusta sellaiseen liikehdintään, joka voisi johtaa luonnonvaraiseen harhautumiseen Euroopan perukoille. Sen sijaan laji sopii koristeellisen ulkonäkönsä vuoksi häkkilinnuksi, vaikka ei ei tällä hetkellä ole ainakaan mikään tavallinen häkkilaji: vuoden 1976 tilanteesta ei ole tietoa (T. Inskipp kirj. ilm.).
Nykyisen häkkilintutilanteen valossa kaikkiin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, Kaakkois-Aasiasta ja Intiasta - kaukaisemmista alueista puhumattakaan - kotoisin olevien lajien mahdolliseen luonnonvaraiseen harhautumiseen Eurooppaan suhtaudutaan erittäin skeptisesti. Harhautumisesta tulee olla vahvaa näyttöä (esimerkiksi selvä vaellus). Saharan eteläpuolisen Afrikan lajeista ainoastaan kurnuliejukanalla (Porphyrula alleni) on todettu varsin runsasta luonnonvaraista harhautumista Pohjois-Afrikkaan ja Eurooppaan. RK päätti säilyttää jakobiinikäen todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalla.

Palmukyyhky Streptopelia senegalensis
2.11. 1969 Lohtaja
14.6. 1972 Raippaluoto
n.7-27.10. 1987 Mäntyharju
Palmukyyhky pesii suuressa osassa Saharan eteläpuoleista Afrikkaa, Arabian niemimaan eteläosissa, Länsi-Aasiassa ja Intiassa. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä esiintyminen on laikuttaista. Paikoitellen laji on levittäytynyt ja runsastunut (osin istutusten myötä), mutta toisaalta myös taantunut. Euroopan lähialueiden kantojen muuttoliikkeistä ei tiedetä juuri mitään, populaatiot näyttävät olevan paikallisia. Harhailijoita on havaittu lähinnä Maltalla (missä laji on myös aikaisemmin pesinyt istutettuna) ja muissa Välimeren maissa (Cramp & Simmons 1985). Suomen havaintojen lisäksi Pohjoismaista tunnetaan kaksi havaintoa Ruotsista (tulkittu karkulaisiksi) ja yksi havainto Norjasta.
Palmukyyhky on myös hyvin yleinen häkkilintu Euroopassa, nykyään sitä saa Suomessakin. Palmukyyhky siirretään todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalle.

Viirupääkottarainen Sturnus cineraceus
19.4. 1990 Kokkola
Viirupääkottaraisen asuinalueet ovat itäisimmässä Aasiassa. Pohjoisimmat pesimäalueet sijaitsevat Luoteis-Kiinassa ja eteläisimmät talvehtimisalueet Etelä-Kiinassa. Laji on pohjoisemman levinneisyytensä ja pitemmän muuttomatkansa ansiosta ehkä potentiaalisempi harhailija Eurooppaan kuin kiinankottarainen. On kuitenkin syytä muistaa, että Euroopassa jo tavattuihin luonnonvaraisesti harhautuneisiin lajeihin, kuten rubiinisatakieleen (Luscinia calliope) ja harmaapääsirkkuun (Emberiza spodocephala), verrattuna sen muuttomatka on selvästi lyhyempi ja levinneisyysalue sijaitsee selvästi kauempana. Lajia ei ole tavattu luonnonvaraisena harhailijana Euroopassa, mutta muiden kottaraisten tavoin sitä on myynnissä häkkilintumarkkinoilla. RK:n mielestä on huomattavasti todennäkäisempää, että Kokkolan viirupääkottarainen on ihmisen siirtämä, kuin että se olisi harhautunut maahamme luonnonvaraisesti. Laji sijoitetaan todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten luokkaan.

Kiinankottarainen Sturnus sinensis
27.7.-11.9. 1975 Lemland
16.5. 1990 Lemland
Kiinankottarainen on paikkalintu ja lyhyen matkan muuttaja Kiinan eteläosissa. Osa kannasta talvehtii Kaakkois-Aasiassan. Chengin (1987) mukaan laji on vähentynyt selvästi viime vuosina.
Yhdenkään näin kaukana idässä ja etelässä pesivän linnun ei ole todettu harhautuneen Eurooppaan luonnonvaraisesti. Lisäksi lajia (kuten muitakin kottaraisia) tuodaan säännöllisesti Euroopan markkinoille. RK säilyttää lajin todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalla.

Pajupunavarpunen Uragus sibiricus
27.4. 1989 Kustavi
Pajupunavarpunen pesii viitenä eri alalajina Irtysh-ja Objoelta itään aina Japaniin saakka. Se on pääasiassa karaistunut paikkalintu, jolla vaellustaipumuksia (Flint ym. 1984). Lajin sanotaan harhautuneen Orenburgin alueelle Venäjälle (Uralin vuoriston eteläreunasta hieman etelään T. Inskipp kirj. ilm.).
Suomen ensihavainnon jälkeen pajupunavarpusesta on tehty Euroopassa ainakin neljä havaintoa, joista yhden on varmuudella voitu todeta koskevan häkkikarkuria (Roger 1991). Pajupunavarpunen on viimeisen kymmenen vuoden aikana yleistynyt nopeasti Euroopan häkkilintumarkkinoilla, ja nykyään se on ilmeisen suosittu lemmikki, joka lisääntyy vankeudessa varsin helposti. Havaintojen määrän yhtäkkinen voimakas kasvu Länsi-Euroopassa yhtä aikaa lajin lisääntyneen häkkilintusuosion ohella viittaa hyvin vahvasti karkulaisalkuperään. Laji siirretään todennäköisten tarha- ja häkkikarkulaisten listalle.

Harmaapääsirkku Emberiza spodocephala
2.11. 1981 Dragsfjärd
Harmaapääsirkku pesii laajalla alueella Siperiasta itään aina Japaniin saakka. Se on pitkänmatkan muuttolintu, joka talvehtii Kaakkois-Aasiassa asti. Muiden sirkkujen tavoin sitä pidetään häkkilintuna, mutta lajista Euroopassa tehdyissä havainnoissa (Saksa, Helgoland 5. marraskuuta 1910 ja 23.-26. toukokuuta 1980 sekä Hollanti 16. marraskuuta 1986) on monia piirteitä, jotka viittavaat luonnonvaraiseen harhautumiseen. Tapaamisajankohdat sopivat lajin normaaleihin muuttoaikoihin ja muiden samalta alueelta tulevien harhailijoiden esiintymiskuvaan. Lisäksi syksyiset havainnot koskevat nuoria lintuja, minkä edelleen katsotaan tukevan luonnonvaraisen harhautumisen todennäköisyyttä.
Edellä esitetyt seikat puoltavat lajin säilyttämistä Suomen lintujen lajilistalla. Häkkikarkulaisuuden mahdollisuutta ei tietenkään voida täydellä varmuudella sulkea pois, mutta havainto täyttää selkeästi luonnonvaraisen harhautumisen tunnusmerkit. Linja on yhteväinen Hollannin ja Saksan Rariteettikomiteoiden päätösten kanssa.

Niittysirkku Emberiza cioides
20.-27. 5. 1987 Korppoo
Niittysirkku pesii eteläisimmässä Siperiassa, Kiinassa sekä Mongoliassa. Se on paikkalintu tai lyhyen matkan muuttaja, jolla Flintin ym. (1984) mukaan on myös nomadisia taipumuksia. Niittysirkku on nykyään suosittu häkkilintu Länsi-Euroopassa. Aikaisempia luonnonvaraisiksi tulkittuja havaintoja on kaksi Italiasta 1910-luvulta, ne ovat päiväämättömiä ja vaikuttavat varsin epämääräisiltä. Korppoon linnun tapaamisajankohta vaikuttaa väärältä luonnonvaraista esiintymistä ajatellen: lajin liikehdintä näyttäisi ajoittuvan varhaiseen kevääseen ja myöhäissyksyyn.
Niittysirkun levinneisyyden, muuttokäyttäytymisen, tapaamisajankohdan ja selvän harhautumiskuvion puuttumisen vuoksi (vrt. harmaapääsirkku) RK päätti siirtää lajin todennäköisten tarha-/häkkikarkulaisten listalle.

Kultatöyhtösirkku Emberiza elegans
21.4. 1991 Hanko
Edellisen lajin kohdalla esitetty pätee pitkälti kultatöyhtösirkkuunkin. Se on paikkalintu tai lyhyen matkan muuttaja kaukana idässä, jolla ei ole havaittu harhautumistaipumusta länteen. Sen sijaan lajia pidetään häkkilintuna ja joistakin esim. tapaamisajankohdan vuoksi karkulaisiksi tulkituista linnuista on havaintoja Keski-Euroopasta. Mainittakoon vielä, että Hangon linnun toisen siiven pisimmät käsisulat olivat katkenneet tavalla, joka viittaa häkkialkuperään. RK pitää Hangon kultatöyhtösirkkua todennäköisenä tarha- ja häkkikarkulaisena.

Indigokardinaali Passerina cyanea
24.5.-2.6. 1986 Oulu
3.-7.5. 1989 Ylitornio
12.-24.5. 1989 Utsjoki
Indigokardinaali pesii Kanadan eteläosissa ja Yhdysvaltain itäosissa ja talvehtii Keski-Amerikassa. Lajista on tehty viitisentoista havaintoa Länsi-Euroopasta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Seuraava esitys perustuu British Ornithologist's Unionin häkkilintuekspertin, Tim Inskippin (kirj. ilm.), selvitykseen lajin asemasta Englannissa ja Euroopassa. Englannissa laji oli suhteellisen tavallinen häkkilintukaupassa vuoteen 1982 asti, jolloin Meksikossa astui voimaan villieläinten pyyntiä ja kauppaa koskeva kielto. Tämän jälkeen maahan ei ole saapunut indigokardinaaleja suoraan Meksikosta, mutta kylläkin pieniä määriä laittomasti pyydystettyjä lintuja Keski-Euroopan kautta. Kun indigokardinaalin tuonti oli vielä sallittua, suurimmat erät saapuivat maalis- ja huhtikuussa yhdessä sateenkaari- (Passerina ciris) ja turkoosikardinaalien (P. amoena) kanssa. Ne olivat luultavasti lintuja, jotka oli pyydystetty muuttomatkan varrella Meksikossa. Karkuun päästessään tällaiset linnut lentävät todennäköisesti normaalia kevätmuuttosuuntaansa koilliseen päätyen lopulta jonnekin Pohjois-Eurooppaan. Epäsuorana todisteena siitä, että näin todellakin tapahtuu voitaneen pitää sateenkaari- ja turkoosikardinaalista tehtyjä keväisiä havaintoja Pohjoismaista. Näiden lajien harhautuminen luonnonvaraisesti Eurooppaan on epätodennäköistä (lyhyen matkan muuttolintuja), mutta silti niitä on tavattu samaan aikaan kuin indigokardinaaleja.
Yhteenvetona Inskipp esittää, että Länsi-Euroopan indigokardinaalihavainnoista ainoastaan havainnot Irlannista lokakuulta 1985, Englannista lokakuulta 1988 ja Islannista lokakuulta 1985 sopivat amerikkalaisten varpuslintujen yleiseen esiintymiskuvioon Euroopassa ja koskevat mahdollisesti luonnonvaraisia harhailijoita. Viimeisimpien tietojen mukaan (Rogers ym. 1992) Englannin rariteettikomitea pitää lokakuun 1988 indigokardinaalia todennäköisenä tarhakarkulaisena epänormaalin sulkasadon perusteella. RK päätti säilyttää indigokardinaalin todennäköisten häkki- ja tarhakarkulaisten luokassa.

Sateenkaarikardinaali Passerina ciris
30.5.-2.6. 1982 Lemland
Sateenkaarikardinaali on lyhyen matkan muuttolintu kotiseuduillaan Pohjois-Amerikassa. Sen ei tiedetä harhautuneen luonnonvaraisesti Eurooppaan, mutta laji on kauniin höyhenpukunsa vuoksi suosittu häkkilintu. Edellä esitetyn ja epäluonnollisesti katkenneiden käsisulkien perusteella Lemlandin lintu oli häkkikarkulainen.

Karkulaishavaintojen kerääminen
Rariteettikomitea ja LYL ovat sopineet havaintojen keruun uudelleen järjestelystä eräiden todennäköisten/varmojen tarhakarkulaisten osalta. Havainnot RK:lle alistetuista todennäköisistä tarha/häkkikarkulaisista (ks. alla oleva lista) kerätään entiseen tapaan, ja niistä tulee täyttää asianmukainen RK-lomake. Tietysti RK tarkastaa edelleen myös kaikki havainnot maalle uusista lajeista! Kaikki havainnot näistä julkaistaan RK-katsauksen yhteydessä.
Lisäksi LYL kerää kaikki havainnot maassamme tavattavista varmoista häkki/tarhakarkulaisista. Tähän ryhmään kuuluvat kaikki normaalit häkkilinnut: papukaijat, tiikeripeipot, lesket, myynnissä olevat vesi- ja kanalinnut (mm. joutsenhanhi, afrikanhanhi mustajoutsen, myskisorsa, peltoviiriäinen ja vuoripyy.) Näistä lajeista valtaosa on helppo tuntea, eikä niistä tarvitse täyttää RK-lomaketta. Havainnot voi ilmoittaa suoraan LYL:n toimistoon, tai ne voi toimittaa perille oman yhdistyksen aluevastaavan kautta.
Järjestelyn tarkoituksena on helpottaa ilmoituksen tekemistä usein vähempiarvoisiksi katsottujen häkki/tarhakarkulaisten osalta, jotta mahdollisimman moni havainto saataisiin kerättyä talteen. Havaintoja näistä lajeista kerätään kahdesta syystä. Toisaalta halutaan tietää kuinka paljon ja mihin vuodenaikaan karkulaisia maassamme liikkuu, miten pitkään ne säilyvät hengissä, lisääntyvätkö ne, onko havaintojen määrää kasvanut jne. Toisaalta tätä kautta toivotaan saatavan tietoa, jota voitaisiin käyttää hyväksi arvioitaessa vähemmän varmojen häkki/tarhakarkulaisten, kuten aasialaisten kottaraisten ja sirkkujen asemaa Suomen lintujen lajilistalla.

Varmojen ja todennäköisten häkki-/tarhakarkulaishavaintojen kerääminen.

Hydranassa caerulea RK
Phoenicopterus ruber RK
P. chilensis RK
Cygnus atratus LYL
Anser indicus RK
Alopochen aegyptiacus LYL
Tadorna ferruginea RK
Aix sponsa LYL
Aix galericulata RK
Anser cygnoides LYL
Anas falcata RK
Anas formosa RK
Bucephala albeola RK
Mergus cucullatus RK
Oxyura jamaicensis RK
Haliaeetus pelagicus RK
Aegypius monachus RK
Alectoris chukar LYL
Streptopelia senegalensis RK
Clamator jacobinus RK
Tichodroma muraria RK
Sturnus cineracea RK
Sturnus sinensis RK
Serinus canaria LYL
Uragus sibiricus RK
Emberiza elegans RK
Emberiza cioides RK
Passerina cyanea RK
Passerina ciris RK
Passerina amoena RK


Kiitokset
Rariteettikomitean jäsenet tutustuivat käsikirjoitukseen ja tekivät siihen lukuisia parannusehdotuksia. Keskustelut ja käyty kirjeenvaihto Peter Barthelin, Tim Inskippin, Arnoud B. van den Bergin ja monen muun karkulaisexpertin kanssa vaikuttivat ratkaisevasti tämän artikkelin syntymiseen. Mr. Kilpi hulsi jälleen kerran summaryn, mistä suuret kiitokset.

The problem of escapees - changes in the Finnish list.
During the last couple of years the Finnish Rarities Committee has received a lot of new information regarding the numbers of birds and bird species kept in captivity in Europe. In the light of the new information the Finnish Rarities Committee reconsidered the status of over 40 species recorded in Finland and decided to remove seven species from the "category I" (genuine vagrants) to "category III" (presumed escapees). These species were Greater Flamingo (Phoenicopterus ruber roseus), Falcated Teal (Anas falcata), Bufflehead (Bucephala albeola), Hooded Merganser (Mergus cucullatus), Laughing Dove (Streptopelia senegalensis), Long-tailed Rosefinch (Uragus sibiricus) and Meadow Bunting (Emberiza cioides). Additionally, later records of Ruddy Shelduck (Tadorna ferruginea) were moved to "category III", but the species maintained it's position in the Finnish list as a genuine vagrant on the basis of old records.
The first part of this article (published in Lintumies 5/92) gives a short rewiev of the recent troublesome trends in the cagebird market, such as a growing interest in Eastern Palearctic species, and some examples of cases where large numbers of illegally transported birds have been released in order to avoid custom checks. A short rewiv on captive wildfowl, heron and raptor collections is also given.
The second part gives more detailed information of the species removed from "category I" and explains the reasons for the action taken. It also presents some other species (genuine vagrants as well as presumed escapees), which maintained their present status, to reveal the many different aspects and difficulties which should be considered when trying to estabilish the likelihood between genuine vagrancy and captive origin. In the end of the second part, there is a list of the "category III" species, for which records are collected by the Rarities Committee (RK).