Lintujen tunnistamisen, eli määrittämisen perussalat on esitelty jokaisen lintuoppaan johdanto-osassa. Esimerkiksi Jonssonin Euroopan linnuissa tai Mullarneyn, Svenssonin ja Zetterströmin Lintuoppaassa on erittäin seikkaperäinen ja hyvä katsaus lintujen höyhenalojen nimikkeistä, sulkasadosta ja lintujen tunnistamisen perusteista.

Lintujen ruumiinosien ja höyhenalojen nimet kannattaa opetella, sillä eihän muuten voi ymmärtää mitä lintukirjojen käsitteet "vaalea yläperä" tai "selvä esiviiksijuova" tarkoittavat. Eri lintukirjoissa saattaa olla pieniä eroja nimikkeiden suhteen ja kutakin kirjaa käytettäessä on syytä tutustua ao. oppaan käyttämään nimistöön.

Lintujen ruumiinosista nokka, siipi ja jalka ovat melko vaivattomasti opittavissa, sen sijaan höyhenalojen ja -kenttien sekä eri sulkien erottaminen toisistaan vaatii jo opettelua. Oikotie onneen on tarkkailla jotain kesyhköä lintua, vaikkapa varista tai pulua, ja pohtia samalla miten siipi laskostuu linnun kupeille; ovatko nuo tuossa nyt käsisulkia ja käsisulan peitinhöyheniä, missä ovat alula ja tertiaalit. Vielä helpompaa on tutkia täytettyä tai kuollutta lintua. Kyllä se siitä.

Lintuja tunnistellessa kannattaa opetella kysymään itseltään "Miksi tuo lintu on peippo?", ja kerrata mielessään sen keskeisimpiä tuntomerkkejä; "Se on keskikokoinen pikkulintu, melko solakka, pyrstö on suhteellisen pitkä ja tumma valkein reunoin, nokka on siemensyöjälinnun, melko terävä, siivillä on kaksi juovaa, yläperä vihertävä; siis peippo, rinnan väritys on punertava; siis koiras."

Linnun tunnistaminen perustuu yleensä useampaan havaittuun tuntomerkkiin, jotka yhdessä sopivat vain jollekin tietylle lajille. Kokemuksen karttuessa määritys alkaa tapahtua aivoissa automaattisesti. Usein määrityksessä kannattaa käyttää niin sanottua poissulkemismenetelmää: "Tuo ei ole varis, sillä se on pienempi, eikä sillä ole vaaleanharmaata alapuolta ja selkää kuten variksella, vain päänsivuilla ja rinnassa on muuta lintua vaaleampaa tuhkanharmaata, iiris on liki valkea, siis se onkin variksen lähisukulainen naakka."

Koko antaa paljon osviittaa, mihin ryhmään lintu kuuluu: pikkulinnut ovat pieniä, kyyhkyt jo suurempia, hanhet suorastaan valtavia. Linnun koon tajuaminen ei välttämättä ole kovin helppoa. Siksi kannattaakin opetella arvioimaan muutamien tuttujen lajien (esim. varis, sinisorsa, punatulkku, talitiainen ja pajulintu) koot summittaisesti ja pyrkiä vertaamaan muita lintuja näihin. "Oli se suurempi kuin tulkku, mutta pienempi kuin varis."

Linnun koon arviointi on vaikeaa, varsinkin jos vertailukohdetta ei ole. Taivaalla lentävät yksittäiset linnut ovat hankalia. Pellon päällä livertävä kiuru voi äkkiseltään tuoda mieleen lekuttelevan tuulihaukan. Yksittäisen linnun ollessa kyseessä, kannattaa tarkastella sen siiven lyöntien tiheyttä - mitä suurempi lintu, sitä harvemmin se yleensä siivillään lyö. Metsässä linnun koon voi suhteuttaa oksiin ja lehtiin, merellä aaltoihin. Myös valaistusolosuhteet hämmentävät. Sumussa tai hämärissä pienemmätkin linnut vaikuttavat suurilta.

Linnun muoto, usein siluetti, rajaa linnut kokoa paremmin ryhmiin. Nokan, jalkojen ja kaulan pituus sekä näiden keskinäiset suhteet kertovat paljon, samoin pyrstön ja siipien pituus, linnun palleruus tai solakkuus. Muodon ja yleisen olemuksen perusteella voi heti sanoa onko lintu tikka, kahlaaja vai pöllö. Pikkulinnuista voi nokan perusteella nähdä kuuluuko se siemensyöjiin (paksu nokka) vai hyönteissyöjiin (hento nokka). Eräillä lajeilla, kuten käpylinnuilla ja kuoveilla, on aivan omannäköisensä nokat. Töyhtöhyypän ja -tiaisen tuntee jo kaukaa töyhtöstä.

Kaartelevat petolinnut voi jakaa ryhmiin siipien ja pyrstön pituuden ja leveyden, sekä näiden keskinäisten suhteiden avulla. Jalohaukoilla on terävät siivenkärjet, lintuhaukoilla (varpus- ja kanahaukka) on lyhyehköt, pyöreäpäiset siivet mutta pitkä pyrstö, suohaukoilla on sekä pitkät ja hontelot siivet että pitkä pyrstö, hiirihaukoilla pitkät ja leveät siivet sekä lyhyt pyöreäpäinen pyrstö. Selviä eroja on myös siinä, millaisessa kulmassa petolinnut pitävät siipiään. Tervapääskyn sirppisiivet tai kalasääsken hieman kulmalle taivutetut siivet ovat jo sinällään hyviä lajituntomerkkejä.

Vesilinnutkin voi erottaa toisistaan jo pelkän profiilin perusteella, mutta se vaatii harjaannusta. Haahkan pään puukenkämäisyydestä on helppo aloittaa. Kaukanakin muuttavat pikkujoutsenet voi erottaa laulujoutsenista kaulan pituuden suhteesta ruumiin pituuteen - pikkujoutsenen kaula on hanhimaisen lyhyt. Silmän harjaantuessa, voi käyttää hyväkseen yhä vähäisempiä eroja. Pajulinnun ja tiltaltin voi erottaa toisistaan käsisiiven ulottuman perusteella. Pajulinnulla laskostetulla siivellä käsisulat kurottuvat pitkälle kyynärsulkien ja tertiaalien yli, tiltaltilla vain niukasti.

Muotoseikatkaan eivät ole pettämättömiä. Linnut pörhistävät pakkasella höyheniään ja kaikki linnut vaikuttavat pulleammilta. Pyrstö saattaa olla sulkasadon tai onnettomuuden takia lyhyempi kuin normaalioloissa ja esimerkiksi kiuru voi silloin tuoda mieleen kangaskiurun. Joskus linnulta voi taas puuttua pari keskimmäistä pyrstösulkaa, jolloin pyrstö näyttää lovipäiseltä ja mehiläishaukka voi hyvinkin tuoda mieleen haarahaukan.

Värituntomerkit ovat jo selkeämpiä, mutta niissäkin on otettava huomioon eräitä seikkoja. Lintu saattaa olla öljyn tahrima tai voimakas valo saattaa saada sen näyttämään hämäävältä. Laskeva aurinko saa kaikki linnut näyttämään punertavilta ja tavallista metsäkirvistä voi innostua luulemaan lapinkirviseksi. Vastaavasti mm. lumihanki heijastaa voimakkaasti valoa ja hangen yllä lentävät linnut näyttävät yllättävän vaaleavatsaisilta. Voimakas sivuvalo saa lentävän linnun siivet välkkymään ja vastavalo tekee linnuista puolestaan tummia. Valon vaikutuksen oppii helposti seuraamalla vaikkapa varista lennossa - miten eri kulmista paistava aurinko vaikuttaa vaakun väriin.

Lintujen väritys muodostuu yksittäisistä sulista ja höyhenistä kuin mosaiikki. Siis taas törmättiin höyhenpuvun osien tuntemisen tärkeyteen. Peippokoiraan punertava rinta koostuu lukuisista punertavista höyhenistä, siipijuovat puolestaan muodostuvat isojen peitinhöyhenten vaaleista kärjistä. Lintujen väritys vaihtelee myös vuoden kierron ja iän myötä. Leppälintukoiraan kurkku ja rinta ovat syksyllä usein harmaiden höyhentereunojen vipevöimät. Kun harmaat reunat talven mittaan kuluvat pois, paljastuu alta korea juhlapuku.

Linnut vaihtavat sulkiaan sulkasadossa; ruumiin höyhenet yleensä kahdesti vuodessa, siipi- ja pyrstösulat kerran vuodessa. Suurilla linnuilla sulkasatokierto vie vuosia. Pöllöjen ja petolintujen iän voi määrittää vertaamalla siipisulkien haalistuneisuutta ja kuluneisuutta. Nuorilla linnuilla on vain yhdenikäisiä kulumattomia sulkia, vanhoilla sulkia voi olla viittäkin eri ikäluokkaa. Lisäksi nuoruuspuvun ja juhlapuvun sulat ja höyhenet voivat olla eri näköisiä. Nuori merilokki on ruskean ja harmaan kirjava. Toisena ja kolmantena talvenaan se alkaa saada selkäänsä ja hartioihin aikuisen mustia höyheniä. Neljäntenä vuonna se on jo lähes aikuispukuinen, seassa on enää joitain nuoruuspuvun kirjavia höyheniä. Lintuoppaissa on tämäkin asia selostettu hyvin.

Lintujen liikkumistavoissa on eroja, joita voi käyttää hyväkseen määrityksessä. Sirkut, peipot, tiaiset sekä rastaat ja niiden lähisukulaiset, kuten puna- ja sinirinta, liikkuvat maassa hyppien tasajalkaa. Kottarainen, västäräkki, kirviset ja kiurut taas piipertävät vuoroaskelin. Lennossa eri lintulajeilla on puolestaan tyypillinen lentoratansa. Kottarainen ja tilhi lentävät jokseenkin suoraviivaisesti, kiuru hieman aaltoillen lepattavin siiveniskuin ja peippolinnut ja kirviset selvästi aaltoillen. Västäräkkien ja tikkojen lento on jo syväaaltoista.

Parven lentokäyttäytymisestäkin voi päätellä, mitä lajeja siinä on mukana. Rauhallisesti lipuva ja välillä kaartelemaan jäävä kurkiaura lienee kaikille tuttu. Samoin äärimmäisen lujaa kiitävät sirriparvet on helppo erottaa jo kaukaa. Ne tapaavat lentää tiheänä pallona jokseenkin suoraan, kunnes yllättäen kaikki yksilöt kääntyvät yhtä aikaa ja suunta muuttuu. Haahkaparvi lentää jonossa, merimetsot letkana. Allijoukkion keulilla on vellova lintumassa, jota seuraa pitkä häntä. Kuikkaparvi on hyvin tunnusomainen: linnut lentävät jäykin siiveniskuin löyhissä hajaparvissa, joissa lintujen keskinäinen sijainti toisiinsa nähden ei tunnu muuttuvan lainkaan.

Kiurut, kirviset ja sirkut muuttavat joko yksittäin tai löyhissä pikkuparvissa, peipot ja tiaiset jo sankemmalla joukolla. Vihervarpuset ja -peipot sekä urpiaiset kiitävät ohi hyvin tiheissä parvissa. Kyyhkyparvi näyttää etäältä katsottuna nopeasti liikkuvalta pieneltä pilveltä.

Suuret linnut, kuten kurjet, haikarat ja päiväpetolinnut, käyttävät hyväkseen nousevia ilmavirtauksia. Kun aurinko porottaa, alkaa ilma esimerkiksi pellon pinnassa lämmetä ja kohota ympäröivää ilmamassaa keveämpänä ylöspäin. Syntyy noste, jota linnut ja myös purjelentokoneet käyttävät hyväkseen. Petolintuja voi nähdä kaartelemassa ilmapatsaassa loppumattomiin, ne voivat jopa kadota pilviin. Paikoillaan kaartelu ja korkeuden ottaminen kannattaa, sillä tarpeeksi korkealle kohottuaan linnut voivat liitää pitkät pätkät eteenpäin. Lintujen lentämisestä on hyvä kuvaus kirjassa Suomalainen sääkirja.

Kaartelussakin on eroja. Kotkat kaartelevat majesteettisen rauhallisesti verrattuna pienempiin petolintuihin. Haarahaukka kääntelee kaarrellessaan pyrstöään puolelta toiselle lajityypillisen hauskalla tavalla - tosin hiirihaukkakin voi joskus tehdä näin! Tuulihaukalla ja piekanalla on tapana saalistaessaan pysähtyä paikoilleen lekuttelemaan. Tuulihaukan vironkielinen nimi onkin suoraan suomennettuna tuulentallaaja. Aika osuva ilmaisu. Kurkiparvessa yksilöt kaartavat keskenään samaan suuntaan kun taas kattohaikarat kieppuvat parvessa eri suuntiin.

Lintujen maassa asteluun ja lentoon vaikuttavat toki myös lukuisat ulkoiset tekijät. Lintu on voinut loukata koipensa, jolloin sen kulku on epätyypillistä. Tuuliolosuhteilla taas on huomattava vaikutus lintujen lentämiseen.

Eri lintulajit viihtyvät erityyppisissä maastoissa. Pesimäbiotooppi varsinkin on hyvin tarkkaan valittu. Tähän seikkaan ei kuitenkaan kannata sokeasti luottaa. Muuttoaikoina lintuja voi tavata hyvinkin oudoissa paikoissa ja mm. ulkoluodoilla tapaa pesivien niitty- ja luotokirvisten lisäksi metsäkirvisiä. Lintujen näkeminen yllättävissä biotoopeissa onkin hyvää harjoittelua määritystaidoille. Pokeri ja habitus ovat varsin epämääräisiä tuntomerkkejä, joita erittäin kokeneet lintuharrastajat käyttävät. Pokeri viittaa linnun "ilmeeseen". Esimerkiksi idänuunilinnun ilme näyttää pidemmän silmäkulmajuovan takia tuimemmalta kuin pajulinnun. Habitus puolestaan on linnun olemus, joka muodostuu niin muodosta kuin käyttäytymisestäkin. Västäräkki on solakka pitkäpyrstöinen pikkulintu, joka kipittää nopein askelin pysähtyäkseen välillä poimimaan maasta jotain kuvun täytettä. Välillä se heiluttaa pyrstöään hermostuneen oloisesti ja pyrähtää hyppivään lentoon. On siis varsin itsensä oloinen. Loppukevään linnunlaulukonsertti on varsin voimallinen esitys. Metsä suorastaan raikaa. Mutta vaikka aloittelevasta lintuharrastajasta saattaisi tuntua, ettei kaikkia visertäjiä opi koskaan, laululinnut on aika helppo oppia erottamaan toisistaan. Ei niitä niin kamalasti ole. Alkuvaiheessa ei auta muu kuin hakea näkösälle jokainen tirskuttaja ja visertäjä. Kun peipon on kymmenennen kerran etsinyt esiin koivun lehvästön kätköistä, alkaa sen laulu hiljalleen juurtua mieleen. Aika monet laululinnut ovat sitäpaitsi niin reiluja, että laulavat näkyvällä paikalla. Lintujen laulua voi opetella myös levyiltä.

Lintujen kutsu- ja varoitusäänet ovat jo vaikeampia opittavia kuin laulut. Useilla linnuilla on jokseenkin samankaltaisia tiksahduksia. Kutsu- ja varoitusäänet ovat kuitenkin erittäin tärkeitä, sillä lintujen laulukausi kestää lajista ja yksilöstä riippuen vain muutamasta päivästä muutamaan kuukauteen. Erilaisten äänten avulla linnut löytää ja tunnistaa kasvillisuuden seasta ja suuri osa pikkulintumuutosta määritetään kutsuäänten perusteella - yömuutosta puhumattakaan. Lintujen käyttäytyminen ja ääntely kertoo myös vaarasta. Tiaisten varoitusäänten perusteella voi ounastella haukan olevan tulossa tai pöllön nukkuvan kuusen oksiston kätköissä. Kutsu- ja varoitusäänten opetteluun pätee sama kuin lauluihin; niitä ei opi kuin ottamalla selvää siitä kuka pensaassa rutisee.

Uudet äänet, niin laulu kuin muukin mekastus, kannattaa yrittää kuvata itselleen ylös sanallisessa muodossa. Kaulushaikaraa on helppo verrata sumutorveen, härkälinnun mylvintää pistettävään sikaan. Peipon viserrys on kieltämättä reipas, mustarastaan luritus huilumainen. Äänten kuvaaminen kirjaimin on hankalaa, koska lintujen kaikille äänteille ei ole olemassa kirjaimia emmekä me miellä kaikkia äänteitä samoiksi kirjainyhdistelmiksi. Linnuilla on myös paikallisia murteita, jotka saattavat hämätä. Esimerkiksi punakylkirastas voi laulaa hyvinkin eri tavoin kotipihallasi kuin lintulevyllä.

Lintujen ääniin pätee sama kuin muuhunkin lintujen tunnistamiseen. Uusien äänien oppiminen perustuu niiden vertaamiseen jo opittuun. Jos tuntee hyvin tavallisten lintujen äänet, tarttuu korvaan herkästi erikoisempikin ääni, vaikkapa jättiläissirkkalinnun mandoliinin näppäily.

Linnunlaulua kuunnellessa on hyvä muistaa, etteivät linnut lurittele mitenkään olemassaolon riemusta, saati huvikseen. Laulu sisältää ärhäkän varoituksen: tämä on minun reviirini, muilla koirailla ei ole tänne tulemista! Kaiken kaikkiaan lintujen elämä on kovaa ja julmaa, ei ollenkaan niin herttaista kuin ihmiset ajattelevat.

Lopuksi vanha viisaus: Sen minkä määritin, määritin oikein - kaikkea ei tarvitse määrittää! Siis, jos lajin määritys tuntuu vähänkin epävarmalta, kannattaa lintu jättää tunnistamatta. Lisäksi havaintoajan lyhyys tai valaistusolosuhteet voivat tehdä hyvinkin tutun linnun tunnistamisen mahdottomaksi. Lintuja on aina syytä tarkkailla tietyllä nöyryydellä ja varovaisuudella. Vain näin oppii luo tettavaksi lintujen tuntijaksi. Hutiloiden tehdyistä havainnoista ei opi mitään. Taitojen kehittyminen ottaa aikansa eikä oikotietä ole. Mutta kyllä vaiva lopulta palkitaan.