Rengastuksen perusideana on merkitä lintu yksilöllisesti. Linnun jalkaan laitetaan alumiinista (tai vesilinnuilla teräksestä) valmistettu kevyt rengas, joka sisältää yksilöllisen sarjanumeron. Lisäksi siinä on rengastuskeskuksen palautustiedot. Kustakin linnusta tiedetään missä se on rengastettu ja monista linnuista kertyy löytötietoja. Yksilöllinen tunnistus ja löydöt ovat perustana monille tutkimuksille, joissa yksittäistä lintua seurataan koko sen eliniän ajan.

Linnut ovat erikokoisia, joten myös renkaita on monta eri kokoa. Lisäksi mm. vesilinnuille käytetään alumiinisen renkaan sijasta teräksistä - alumiini hapettuu suolaisessa merivedessä. Renkaaseen on kaiverrettu renkaan kokoa ilmaiseva kirjaintunnus, vaikkapa FL (pajulinnut, hippiäiset ja muut pienet linnut), S (mm. varpushaukkanaaras) tai CT (vaikkapa kalalokki tai kuovi). Kirjaimia seuraa juokseva numerosarja, jonka avulla lintu pystytään myöhemmin tunnistamaan yksilöllisesti, vähän kuin sosiaaliturvatunnus. Lisäksi renkaaseen on kaiverrettu sanat "RETURN" ja "MUS.ZOOL.HELSINKI FINLAND". Aivan pienimpiin renkaisiin ei mahdu kuin "MUS.Z.HKI.FINLAND" - silti ihmiset osaavat palauttaa renkaita ties mistä kaukaa.

Jos löydät rengastetun linnun, kirjoita renkaassa olevat tiedot huolellisesti ylös. Tarkista renkaan numerot vielä kerran. Jos lintu on kuollut, irroita rengas ja toimita se löytötietojen (paikka, päivämäärä ja kuolintapa) mukana osoitteella:

Rengastustoimisto
Luonnontieteellinen keskusmuseo
Pohjoinen Rautatiekatu 13
00100 Helsinki
puh. (09) 191 7447)
elmu_ren@cc.helsinki.fi

Renkaan löytäjälle lähetetään paluupostissa kirje linnun elämänvaiheista.

Idean keksi tanskalainen H.C. Mortensen 1899 merkitsemällä kottaraisia uuden markkinoille tulleen materiaalin - alumiinin - avulla. Suomessa rengastustyön aloitti J. A. Palmén 1913.

Tähän mennessä Suomessa on rengastettu yli seitsemän miljoonaa lintua (tilanne 1998), jotka edustavat yli kolmeasataa lajia. Vuosittain Suomessa rengastetaan 200 000 - 250 000 lintua, mikä on viisi prosenttia maailman vuosittaisista rengastuksista. Suomi onkin rengastuksen kärkimaa - varsinkin jos rengastukset suhteuttaa väkilukuun!

Ennen rengastusta käsitys lintujen muuttoreiteistä oli varsin epämääräinen. Joidenkin lajien tiedettin talvehtivan Afrikassa, esimerkiksi kattohaikaroista löydettyjen keihäänkärkien perusteella. Rengastuksen avulla muuttoreittien ja talvehtimisalueiden selvittäminen tuli kuitenkin vakaalle tieteelliselle pohjalle. Yksittäistä lintua kyettiin seuraamaan ympäri maailman.

Kuva lintujen liikkeistä onkin kirkastunut huomattavasti. Samalla rengastusaineisto kielii linnustomme muutoksista. Uhanalaisten petolintujen rengastukseen on liittynyt myös pesäpaikkojen valvontaa ja vartiointia. Kun tiedetään missä lintumme talvehtivat, voimme myös yrittää vaikuttaa niiden olosuhteisiin talvehtimisaluilla. Kiljuhanhien huima hupeneminen Suomen Lapissa selittyy osin talvilaidunten kuivattamisella kaukana etelässä. Ihmisen tiedonjano on muuttunut vuosikymmenten saatossa käytännön luonnonsuojelutyöksi.

Koko valtaisan rengastustyön suorittaa noin 550 vapaaehtoista rengastajaa. Rengastaja tarvitsee puuhiinsa rengastusluvan. Rengastusluvan saadakseen täytyy olla 18 vuotta täyttänyt, läpäistä rengastustentti ja omata käytännön kokemusta rengastuksesta - siis avustajakokemusta. Rengastuslupia on laajuudeltaan erilaisia ja kutakin lupatyyppiä varten on oma tenttinsä.

Perustentin läpäissyt rengastaja saa yleensä jonkin rajoitetun pesäpoikasluvan, jolla saa oikeuden rengastaa tietyn lajin tai alueen lintuja; vaikkapa kirjosiepon ja talitiaisen poikasia emoineen. Täydellä pesäpoikasluvalla saa jo huseerata laajemmin. Se oikeuttaa rengastamaan kaikkia muita paitsi uhanalaisten lintujen poikasia emoineen. Kahlaajaluvalla saa pyydystää kahlaajia, myös muuttomatkalaisia ja ns. SSP-luvalla (sisämaan seurantapyynti) muuttomatkalla ruovikoihin ja muihin otollisiin paikkoihin pysähtyneitä lintuja. Lintuasemaluvalla, jonka tentissä on tunnettava kaikki maassamme tavatut linnut ja osattava määrittää niiden ikä ja sukupuoli, saa rengastaa lintuasemilla.

Pesältä poikaset on helppo poimia rengastettavaksi - tietenkin suurella varovaisuudella ja lajikohtaisia ohjeita noudattaen. Hippiäisten pesäpoikasrengastus on kokonaan kielletty pesän hentouden takia. Pöntöistä emotkin on helppo napata, muuten on turvauduttava verkkoihin ja atrappikasetin soittamiseen. Petolintujen, varsinkin kalasääsken ja kotkan, pesäpoikasrengastus on jo hurjaa puuhaa. Pesä voi killua toistakymmentä metriä korkealla puussa eivätkä poikasetkaan ole kynsineen ja nokkineen erityisen ystävällisiä.

Kahlaajia pyydystetään kalakatiskan tapaisella ansalla, johon linnut piipertävät eivätkä enää osaa ulos. Lintuasemilla ja ruovikkopyynneissä käytetään verkkoja. Verkoissa on muutamia pituussuuntaisia paulanaruja, joiden alle verkkoaines jää roikkumaan pussille. Linnun törmättyä verkkoon se putoaa pussin pohjalle killumaan. Systeemi on siis aivan toinen kuin kalaverkossa. Pussin pohjalta linnut poimitaan, rengas kiinnitetään jalkaan, lintu mahdollisesti mitataan ja punnitaan ja lopuksi vapautetaan - toimenpiteeseen kuluu tottuneelta rengastajalta ilman mittauksia muutama sekunti.

Rengastuksia varten tehtävä lintujen pyydystäminen vaatii suurka kokemusta ja varovaisuutta. kaikessa on toimittava lintujen ehdoilla. Rengastusta valvoo Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon rengastustoimisto, joka on valtuuttanut rengastajat käyttämään myös metsästyslaissa kiellettyjä pyyntimenetelmiä (kuten lintuverkot).