Kaulushaikaravuoden tarkemmat tulokset pdf.

Kaulushaikaraa pääsee harvoin näkemään, mutta se on kevät- ja kesäöisin rehevien lintujärviemme kuuluvimpia lintuja. Kaulushaikara levittäytyi maahamme vasta 150 vuotta sitten – oletettavasti järvien rehevöitymisen ja ruovikoiden leviämisen vuoksi. Aluksi salaperäinen puhaltelija pani kansan mielikuvituksen liikkeelle – kaulushaikaraa kutsuttiin mm. pirunlinnuksi ja tynnyrilinnuksi. Ensimmäinen pesintä todettiin vasta vuonna 1927 Helsingin Vanhankaupunginlahdella. 1970- luvulta lähtien kaulushaikara on runsastunut melko nopeasti

| Kannankehitys ja levinneisyys Suomessa | Kannankehitys Euroopassa | Elintavat | Tunnistaminen | Jatkuuko Suomen valloitus |Lisätietoa kaulushaikarasta |

Nykyisen Suomen valtiorajan sisäpuolella ensilöydöt kaulushaikarasta tehtiin 1800-luvun puolivälissä. Vuosisadan loppuun mennessä lajista oli havaintoja jo monilta paikoilta Kaakkois-Suomessa. 1900-luvun alussa levinneisyys laajeni länteen. Esimerkiksi Helsingin Vanhankaupunginlahden ensipesintä todettiin vuonna 1927. Kylmät sotatalvet verottivat kantaa, ja maamme kaulushaikarakannaksi arvioitiin vielä 1950-luvullakin vain kymmenisen paria. Tuon vuosikymmenen aikana kaulushaikara kuitenkin levittäytyi Pohjanlahdelle. Selvä runsastuminen ja levinneisyyden laajeneminen alkoi 1970-luvulla samaan aikaan kuin Ruotsissa. Kovan pakkastalven 1984/85 jälkeen todettiin tilapäinen kannan romahdus.

Nykyisin kaulushaikaraa tavataan harvakseltaan etelärannikolla ja Järvi-Suomessa. Vaasa–Joensuu-linjan pohjoispuolella laji on melko harvinainen Oulun seudun laajoja ruovikkoisia lahtia lukuun ottamatta. Maamme kanta on kasvanut viime vuosikymmeninä, vaikka vuosittaiset vaihtelut ovatkin suuria. Nykyisin kantamme käsittää noin 250 paria painopisteen ollessa Kymenlaaksossa ja Päijät-Hämeessä.

Euroopan kaulushaikarat ovat kokeneet monenlaisia kolhuja 1800-luvun vainoista ja kosteikkojen kuivatuksista lähtien. Laji hävisi tuolloin kokonaan mm. Isosta-Britanniasta ja Ruotsista. 1980-luvulle asti kaulushaikara taantui lähes kaikkialla Euroopassa kannan runsastuessa vain Tanskassa, Suomessa ja Virossa. Taantumisen syiksi arvellaan 1800-luvulla metsästystä ja 1900-luvulla kosteikkojen huononemista. Viime vuosikymmeninä kaulushaikaraa ovat haitanneet kosteikkojen kuivatus, vesistöjen pilaantuminen, ympäristömyrkyt, häirintä sekä ravinnon väheneminen. Monissa maissa tehtyjen lajisuojelutoimien ansiosta lajin viimeaikainen kannankehitys on ollut kuitenkin myönteinen useimmissa Euroopan maissa.

Nykyisestä Euroopan kaulushaikarakannasta selvästi yli puolet pesii Ukrainassa ja Venäjällä. Euroopan kanta on noin 34 000–54 000 paria. Ruotsin noin 300 parin kanta pysyi vakaana 1990-luvulle, jolloin kanta kasvoi noin 400 pariin. Norjassa sopivista ruovikoista ja lisääntyneistä havainnoista huolimatta kaulushaikara ei vielä pesi. Viron 1980-luvulta alkaen kasvanut kanta on nykyisin noin 300–500 paria. EU:n kaulushaikarakannasta vajaa kolme prosenttia pesii Suomessa.

Kaulushaikaramme talvehtivat Länsi-Euroopassa, ja kaukaisimmat rengaslöytömme ovat Välimeren rantamilta. Talvehtiminen Suomessa on satunnaista. Ensimmäisten muuttolintujen aikaan ilmestyvät myös ensimmäiset pitkien varpaiden jäljet ruovikoiden reunoihin. Valitettavasti monet näistä uskalikoista löytyvät myöhemmin kuolleina. Ne jotka selviävät alkukevään hyytävissä olosuhteissa, valtaavat parhaat ruovikot ja saavat etulyöntiaseman myöhemmin saapuviin nähden. Huhtikuun puoliväliin mennessä jo monelta kosteikolta kuuluu koiraiden kumeaa soidinpuhaltelua. Vaikka ”botte” on piilottelun mestari, pääsee lintutorneista melko usein tarkkailemaan sen kalastelua. Lintu kyttää muiden haikaroiden tavoin kärsivällisesti kaloja ja sammakoita, joita se keihästää tikarinokallaan. Varoa saavat myös kaikki muut ruovikoissa, kortteikoissa ja kaislikoissa lymyilevät pikkuotukset: linnut, hyönteiset ja pikkunisäkkäät – kaulushaikara syö mitä eteen tulee.

Kaulushaikaran levinneisyyskartat ovat hyvin luotettavia, sillä koiraan ääntely kuuluu kilometrien päähän ja laji on yleensä helppo havaita. Pesimäkannan arviointi onkin jo huomattavasti hankalampi juttu: osa koiraista jäänee parittomiksi, kun taas osalla on naaraita joka varpaalle. Mitä ilmeisimmin vanhat koiraat hallitsevat naaraiden houkuttelemisen nuoria paremmin. Lisäksi osa pariutuneista koiraista huutelee hyvin harvoin.

Ranskalaistutkimuksissa on kehitelty menetelmää kaulushaikarapopulaation koon määrittämiseksi. On arveltu, että koiraiden puhallusten määrästä puhallussarjoissa voisi arvioida niiden ikää ja pesimiskuntoa, mutta varmuudella tätä ei ole pystytty todistamaan. Kaulushaikaran elintavoissa riittää vielä paljon tutkittavaa.

Kaulushaikaran havaitsee helpoiten äänestä – koiraan soidinpuhalluksista. Puhalteluja voi kuulla välillä valoisaankin aikaan, mutta yleisimmin kuitenkin hämärissä. Jos kaulushaikaran näkee lennossa, se on erotettavissa harmaahaikarasta ruskean värityksen, lyhyiden, vain hieman pyrstön yli ulottuvien jalkojen ja lyhyemmän kaulan perusteella. Jos linnun näkee maassa, sen paras tuntomerkki on tunnusomainen väritys.

Kuuntele kaulushaikaran puhallus (wav-tiedosto, 690 Kb, Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen ääniarkistosta)