Kaulushaikara Botaurus stellaris kuuluu haikaralintujen Ciconiiformes -lahkoon ja haikaroiden Ardeidae-heimoon. Kaulushaikaroiden Botaurus-sukuun kuuluu yhteensä 4 lajia, kaikissa maanosissa on oma pesivä laji, paitsi Afrikassa, jossa pesii Euraasian kanssa yhteinen laji. Afrikassa esiintyy kuitenkin Euraasiassa tavattavan alalajin B.s.stellaris (pesii pienellä alueella Tunisisassa) lisäksi toinen alalaji B. s. capensis (eteläisimmässä Afrikassa).

Maailma: Euraasiassa pesimäaikainen levinneisyys ylettyy Tyyneltämereltä aina Länsi-Eurooppaan. Pohjoisessa pesimäaikainen levinneisyys rajoittuu 60. leveysasteeseen, läntisimmillään kuitenkin 65. leveysasteeseen. Eteläinen levinneisyysraja kulkee noin 45. leveysasteen kohdalla. Lajia tavataan siis Ukrainassa, Kazakstanissa, Mongoliassa, Siperian eteläosissa, Kiinan pohjoisosissa ja koko EU:n alueella Irlantia ja Norjaa sekä Suomen ja  Ruotsin pohjoisosia lukuun ottamatta (Cramp 1998, del Hoyo ym.1992). Euroopan kannasta kolme neljäsosaa pesii Ukrainassa (10000-15000 paria) ja Venäjän Eurooppaan kuuluvassa osassa (13000-25000 paria). Muissa maissa kaulushaikaroita pesii merkittävästi vielä Valko-Venäjällä 950-1200, Puolassa 4100-4800 paria ja Romaniassa 1500-2000 paria. Koko Euroopan kannanarvio on 34000-54000 paria (BirdLife International 2004).

Lähialueet: Ruotsin noin 300 parin kanta pysyi vuosikymmeniä pieniä vaihteluja lukuun ottamatta vakaana. 1990-luvulla Ruotsin kanta kasvoi noin 400 pariin (BirdLife International 2004). Virossa pesii 300-500 paria. Viron kanta on kasvanut 1980-luvulta alkaen (Elts ym. 2003). Norjassa kaulushaikaraa ei pesi ollenkaan, mutta havainnot lajista ovat yleistyneet. Laji saattaa alkaa pesiä lähivuosina Norjassakin, sillä ainakin ruovikoita maasta löytyy (I. J. Øien, kirjall. ilmoitus).

Suomi: Suomessa kaulushaikaraa tavataan harvakseltaan etelärannikolla ja koko Järvi-Suomessa, mutta laji on Vaasa-Joensuu-linjan pohjoispuolella melko harvinainen Oulun seutua lukuun ottamatta. Kaulushaikaran kanta on kasvanut viime vuosikymmeninä aina 2000-luvulle asti. Tällä hetkellä Suomessa pesii noin 250 paria, mutta soidintelevia koiraita on havaittu joinakin vuosina jo yli 300 (BirdLife). Suomen parhaita kaulushaikara-alueita ovat Kymenlaakso 7-35 reviirillä ja Päijät-Häme 14-48 reviirillä, vuodesta riippuen (Väisänen ym. 1998). Pohjois-Pohjanmaalla oli vuonna 2000 19 reviiriä (S. Timonen, kirj. ilmoitus). Parhaat kosteikot ovat Suomessa saavuttaneet ilmeisesti kaulushaikaran maksimitiheydet ja pohjoisemmaksi laji ei ilmeisesti pystyisi levittäytymään ilman ilmaston lämpenemistä. Kannan kasvu voi siis tapahtua ilmeisesti lähinnä uusien, lajille heikompien kosteikkojen valtaamisella tai luomalla keinotekoisesti uutta elinympäristöä jo vallatuille kosteikoille. Sopivia elinympäristöjä syntynee myös luonnostaan lisää järvien rehevöitymisen jatkuessa. Katso diagrammi edelliseltä sivulta.

Haartmanin ym. (1963) mukaan nykyisen Suomen valtionrajan sisäpuolella ensilöydöt tehtiin kesällä 1848. Kivirikon (1927) mukaan Suomen havainnot lisääntyivät Karjalan kannaksella 1870-luvulta lähtien. 1800-luvun loppuun mennessä kaulushaikaraa oli tavattu jo monin paikoin Kaakkois-Suomessa. 1900-luvun alussa levinneisyys laajeni edelleen länteen. Helsingin Vanhankaupunkilahdella ensipesintä todettiin vuonna 1927. Sotatalvien, ilmeisen ankarien talviolojen jälkeen kanta pieneni taas. Suomessa pesi 1950-luvullakin vasta ehkä 10 paria (Väisänen ym. 1998). Toisaalta ensi havainnot Pohjanlahdelta ajoittuvat 1950-luvulle (Hailuoto ja Liminganlahti, Haartman ym. 1963). Sen jälkeen kanta alkoi uudelleen kasvaa ja selvä runsastuminen tapahtui 1970-luvulla, jolloin levinneisyyskin laajeni (mm. Varsinais-Suomeen ja Päijät-Hämeeseen syntyi pesimäkanta). Samaan aikaan runsastui Ruotsin kanta. Runsastumista arvellaan edistäneen leudot talvet ja ruovikoiden laajeneminen (Väisänen ym. 1998).

Kaulushaikara hävisi tilapäisesti monista maista 1800-luvulla vainojen takia (esim. Iso-Britannia ja Ruotsi). 1900-luvulla lajin taantuminen on jatkunut: 1900-luvun alkupuoliskolla kaulushaikara hävisi Portugalista, Sisiliasta, Kreikasta ja laajoilta alueilta Saksasta. Aina 1980-luvulle asti kaulushaikara taantui lähes kaikkialla Euroopassa. Laji on runsastui vain Tanskassa, Suomessa ja Virossa ja vakaa kanta oli Ruotsissa, Unkarissa, Puolassa ja Ukrainassa (BirdLife International 2000). Tilapäinen kannan notkahdus koettiin Suomessa 1984/1985 kovan pakkastalven jälkeen. 1990-luvulla kantojen taantuminen pysähtyi useimmissa maissa paitsi Ranskassa, Sveitsissä ja Saksassa. Ukrainassa kanta kääntyi laskuun (BirdLife International 2004).

Kaulushaikaran taantuminen Euroopassa katsotaan 1800-luvun osalta metsästyksen ja 1900-luvun osalta kosteikkojen huononemisen seuraukseksi. Viime vuosikymmenien ongelmia ovat olleet kosteikkojen kuivatus, vesistöjen pilaantuminen, ympäristömyrkyt, häirintä (virkistys, kalastus) ja ravinnon väheneminen. Aktiiviset suojelutoimenpiteet Isossa-Britanniassa ovat saaneet vajaassa kymmenessä vuodessa kannan kasvuun. Ruovikoiden hoidon ja viljelysmaille luotujen uusien ruovikoiden avulla kaulushaikaroiden kanta on siellä kasvanut 11 koiraasta vuonna 1997 50 koiraaseen vuonna 2004 (Peter Newberg, kirj. ilmoitus).

Kaulushaikara on Pohjois-Euroopassa muuttolintu, Keski- ja Länsi-Euroopassa osittaismuuttaja ja Etelä-Euroopassa vähälukuinen pesijä ja säännöllinen talvehtija. Lajin muuttovietti on ilmeisen heikko ja Pohjanmeren rannikkovaltioissa suurin osa pyrkii talvehtimaan. Muuton laukaisee yleensä vasta poikkeuksellisen kylmä sää. Rengastusaineistoista päätellen kaulushaikara pyrkii muuttamaan keskimäärin lounaaseen (Cramp ym. 1998, oheinen kuva koskee Suomessa rengastettuja lintuja). Kaulushaikara on yömuuttaja, vaikka joskus harvoin on havaittu päivällä muuttavia lintuja.

Euroopan lintuja talvehtii pesimäpaikkojen lisäksi Välimeren ympäristössä ja joitakin ilmeisesti Pohjois-Afrikassa. Irakissa ja Iranissa talvehtivien kaulushaikaroiden arvellaan saapuvan Venäjältä. Mustanmeren kanta on paikallinen.

Suomeen ensimmäiset kaulushaikarat saapuvat sopivien lounaisvirtausten osuessa kohdalle jo maaliskuussa. Pääosa kannasta saapuu kuitenkin huhtikuussa. Syksyllä nuoret linnut alkavat hajaantua jo elokuussa, mutta vanhojen lintujen syysmuuton alku osuu yleensä vasta pakkasten saapumiseen (Cramp ym. 1998), Suomessa yleensä lokakuuhun. Yksittäisiä talvenuhmaajia tavataan nykyään jo muutaman vuoden välein ja yksittäisiä on talvehtinutkin (Pöyhönen 1995).

Lajia on tutkittu melko vähän. Erityisesti naaraista on hyvin vähän tietoa. Kaulushaikara esiintyy lähinnä laajojen järviruokokasvustojen yhteydessä ja vain satunnaisesti muualla (esimerkiksi osmankäämiköissä). Aikuiset yksilöt ovat melko paikkauskollisia. Pesimäaikana laji esiintyy yleensä märissä ja laajoissa yhtenäisissä ruovikoissa (>20 hehtaaria), joissa on myös avovesialueita. Se voi pesiä pienemmissä ruovikoissakin, mutta tällöin on lähistöllä oltava lisää ruokailualueita. Etelämpänä on havaittu lajin esiintyvän jopa alle 2 hehtaarin ruovikoissa (Schäffer ja Gallo-Orsi 2001). Kuitenkin elinvoimaisen populaation säilyminen vaatinee laajoja yhtenäisiä ruovikoita. Pienistä ruovikoista laji häviää helposti, mikä viittaa tällaisen elinympäristön sopimattomuuteen. Kaulushaikara ei esiinny merenlahdilla, missä on korkea suolapitoisuus ja suuret vedenkorkeusvaihtelut (esimerkiksi Atlantin rannikon jokisuistoissa). Paras vedenkorkeus on keskimäärin yli 30 cm – tällainen ruovikko ei yleensä kuivu, vaikka vesitaso laskisi sateen vähyyden tai alhaisen merenpinnan vuoksi.

Ainakin kaulushaikarakoiraat ovat paikkauskollisia ja palaavat samoille pesimäpaikoille. Nuoret kaulushaikarat pyrkivät levittäytymään kauemmaksi synnyinruovikoista. Kaulushaikara on moninaarainen eli polygyninen – yhdellä koiraalla voi olla 1-5 naarasta. Pesinnästä huolehtivat yleensä naaraat yksinään (pesän rakentaminen, hautominen, poikasten ruokinta), mutta yksiavioisten koiraiden arvellaan auttavan ainoata naarastaan haudonnassa ja poikasten ruokinnassa (Cramp ym. 1998).

Pesä sijaitsee tiheässä ja märässä ruovikossa. Pesyeessä on keskimäärin 5-6 munaa, muninta alkaa huhti-toukokuun vaihteessa. Poikaspesiä on havaittu kesäkuusta alkaen. Haudonta kestää 25-26 vrk. Poikaset voivat kiivetä pesästä jo 10 vuorokauden ikäisinä, yleensä viimeistään 15-20 vuorokauden ikäisinä. Poikaset saavuttavat lentokyvyn 50-55 vuorokaudessa ja itsenäistyvät sen jälkeen nopeasti (Cramp ym. 1998; von Haartman ym. 1963).

Laaja ruokavalio sisältää pääasiassa kaloja, sammakkoeläimiä ja hyönteisiä, mutta myös lintuja ja pikkunisäkkäitä (Cramp ym. 1998). Pikkunisäkkäät saattavat olla tärkeitä talvehtiville yksilöille ankarina talvina (Schäffer ja Gallo-Orsi 2001). Englannissa on paikoin todettu ankeriaan ja sorvan kuuluvan kaulushaikaran pääruokavalioon.

• Laajojen ruovikoiden puuttuminen lienee este pysyvän kaulushaikarapopulaation synnylle.
• Pohjoisessa vesistöjen myöhäinen aukeaminen rajoittanee myöskin kannan muodostumista, mutta näiltä paikoilta puuttunevat yleensä myös riittävän isot ruovikot.
• Kaulushaikara kärsii talvehtimispaikoilla selvästi ankarista talvista. Kylmä talvi 1978/79 vähensi Euroopan pesimäkantaa 30-50 %.
• Luonnollisessa ruovikoiden sukkessiossa maanpinta kohoaa ja ruovikot kuivuvat. Pian ne myös pensoittuvat. Tämä johtaa elinympäristöjen hitaaseen häviämiseen esimerkiksi umpeenkasvavilla järvillä.
• Liian syvä vesi ei sovellu kalastamiseen (esimerkiksi kala-altaan tai padon jyrkät reunat).
• Vesistöjen pilaantuminen. Rehevöityneissä vesistöissä leväkukinnat voivat johtaa happikatoon ja kalojen kuolemiseen. Paikoin ruovikot saattavat kärsiä pilaantuneista vesistä. Ainakin Ranskassa on vesistöjen eliöstö kärsinyt myös botulismista. Botulismi on Clostridium botulinum -nimisen bakteerin aiheuttama hengenvaarallinen sairaus. Suomessa ei ole todettu botulismia luonnonvaraisissa eläimissä.
   

• Häirintä: Lisääntynyt veneily, etenkin isot moottoriveneet ja vesiskootterit aiheuttavat melua ja isoja aaltoja.
• Ympäristömyrkkyjen kertyminen: Kaulushaikara on ravintoketjun viimeinen lenkki ja täten alttiina mm. raskasmetallien kertymiselle. Siitä ei ole näyttöä, onko tämä ollut tai onko nykyään ongelma populaatioille. Ainakin ravinnonkäytöltään samantapaisesta harmaahaikarasta on raportoitu korkeita pitoisuuksia Länsi-Euroopassa 1950- ja 1960-luvuilta.
• Vaino: Hämäräaktiivisena ja piileskelevänä lajina laiton metsästys lienee vähäistä. Kuitenkin satunnaisesti yksilöitä varmaankin ammutaan hämärämetsästyksen yhteydessä ja ilkivaltaisestikin.
• Sähkölinjat: Useita kaulushaikaroita on löydetty Euroopassa kuolleina voimalinjojen alta. Vaikka yksinään voimalinjat eivät uhkaa kaulushaikarakantoja, se on ylimääräinen, ei-luonnollinen kuolinsyy. Kosteikkoja ylittävien voimalinjojen poistaminen tai siirtäminen maakaapeleiksi edistää muidenkin lintulajien suojelua.
• Elinympäristöjen häviäminen: Vesistöjen rehevöityessä liikaa laji häviää umpeenkasvavilta paikoilta. Kosteikkojen kuivatus on ollut ongelma etenkin Etelä-Euroopassa ja Englannissa.

• Lintudirektiivin I-liitteen laji
• Bernin sopimuksessa II-liitteen laji
• Bonnin sopimuksessa (muuttolintusopimus) II-liitteen laji
• SPEC 3 – laji ei ole keskittynyt Eurooppaan, mutta suojelustatus on Euroopassa epäsuotuisa
• Uhex – kaulushaikara luokitellaan Suomessa silmälläpidettäväksi lajiksi
• Laji ei kuulu IUCN:n uhanalaisuusluokitukseen (ei Euroopassa eikä maailmassa)

Lähteet

- del Hoyo, J., Elliott, A., Sargatal, J. (toim.) 1992: Handbook of the birds of the world. Vol 1. Lynx editions, Barcelona.
- Cramp, S. ym (toim.): Birds of the Western Palearctic. - the Complete birds of the Western Palearctic on CD-ROM: copyright Oxford University Press. 1998.
- Elts, J., Kuresoo, A., Leibak, E., Leito, A., Lilleleht, V., Luigujõe, L., Lõhmus, A., Mägi, E. ja Ots. M. 2003: Status and numbers of Estonian birds, 1998-2002. – Hirundo 16(2):58-83.
- von Haartman, L., Hildén, O., Linkola, P., Suomalainen, P. ja Tenovuo, R.: Pohjolan linnut värikuvin I. – Otava, Helsinki. 439 s.
- Kivirikko, K.E. 1927: Suomen linnut. II osa. – WSOY, Porvoo. 568 s.
- Pöyhönen, M. 1995: Muuttolintujen matkassa. – Otava, Helsinki. 255 s.
- Schäffer, N. ja Gallo-Orsi, U. 2001: European Union action plans for eight priority bird species. – BirdLife International/ European Commission. Luxembourg.
- Svensson, S., Svensson, M. ja Tjernberg, M. 1999: Svensk Fågelatlas. – Vår Fågelvärld, supplement 31, Stockholm.
- Väisänen, R. A., Lammi, E. ja Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. – Otava. 567 s.
- BirdLife International/European Bird Census Council 2000: European bird populations: estimates and trends. Cambridge, UK: BirdLife Conservation Series No. 10.
- BirdLife International 2004: Birds in Europe: population estimates, trends and conservation status. – Birdlife Conservation Series No. 12, Cambridge, UK.