BirdLife Suomen vuoden laji 2002 oli pikkulepinkäinen. Tämä kaunis varpuslintu on selvästi harvinaistunut, kanta on oikeastaan romahtanut, koko Euroopassa - myös Suomessa ja se on uusimmassa uhanalaisuusarvioinnissa arvioitu taantumansa vuoksi silmälläpidettäväksi lajiksi.

Lintudirektiivin liitteessä I (EU:n erityissuojelua vaativat lajit) oleva pikkulepinkäinen on taantunut Euroopassa laajalti. Vuodesta 1970 vuoteen 1990 Euroopan populaatio taantui noin puoleen. Se on jo kuollut sukupuuttoon Isosta Britanniasta. Suomen nykykanta käsittää enää 30 000 - 40 000 paria. Vielä 1970-luvulla maassamme arvioitiin pesivän 160 000 pikkulepinkäisparia eli jäljellä on noin 20 % pikkulepinkäiskannastamme.

Pikkulepinkäisen runsaus vaihtelee suuresti eri puolilla maata. Se on vielä paikoin kohtuullisen runsaskin. BirdLife Suomi haluaa kuitenkin nostaa mielenkiintoa tätä vähentynyttä lajia kohtaan. Kertoa sen vähenemisen syistä sekä keinoista elinmahdollisuuksien parantamiseksi.

[ Taksonomia | Levinneisyys | Kannan koko | Kannankehitys Suomessa | Kannankehitys muualla Euroopassa | Taantumisen syyt | Pikkulepinkäisen ekologiaa ja elintapoja | Elinympäristöt ja habitaattivaatimukset | Muutto | Pikkulepinkäisen suojelu | Pikkulepinkäisen tunnistaminen ]

Pikkulepinkäinen Lanius collurio on keskikokoinen varpuslintu, joka kuuluu lepinkäisten Laniidae-heimoon ja alaheimoon Laniinae. Siitä tunnetaan ainakin 3 alalajia. Nimialalajia collurio tavataan Euroopasta aina läntiseen Siperiaan asti. Alalajia kobylini tavataan aina Krimiltä ja Kaukasukselta Lähi-Itään, Kyprokselle sekä Pohjois- ja Länsi-Iraniin. Alalaji vaihettuu nimialalajiin Turkissa ja Etelä-Balkanilla. Alalajia pallidifrons tavataan keskisessä Siperiassa mm. Ob-joen alueella.

Pikkulepinkäisen levinneisyys on keskittynyt Eurooppaan, noin puolet tai jopa kolme neljäsosaa maailman populaatiosta pesii Euroopassa. Levinneisyyden itäraja kulkee Siperiassa Volga-joen tienoilla. Pikkulepinkäinen on muuttolintu, joka talvehtii trooppisessa Afrikassa.

Suomessa pikkulepinkäisen levinneisyyden pohjoisraja kulkee Etelä-Lapissa Kuusamo-Tornio -linjalla.

Euroopassa arvioidaan pesivän noin 2.2 miljoonaa pikkulepinkäisparia. Arviot Venäjän populaation koosta vaihtelevat suuresti (100 000 - 1 000 000 paria). Venäjän ulkopuolisista maista suurimmat populaatiot ovat Romanialla 760 000 paria, Espanjalla 350 000 paria sekä Balkanin mailla. Suomen lähimaista Ruotsin populaatio arvioidaan 26 000 - 34 000 pariksi, Norjassa pesii 5 000 - 10 000 ja Virossa 20 000 paria.

Etelä-Suomessa pikkulepinkäinen on ollut varsin yleinen lintu koko 1900-luvun ajan. Lajin mainitaan pesineen Oulun seudulla jo 1800-luvun lopussa, mutta se on ilmeisesti ollut varsin vähälukuinen pesijä aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. Pikkulepinkäisen lyhyen aikavälin kannanvaihtelut voivat olla melko suuria, mikä vaikeuttaa lajin esiintymisen tarkastelua. Linjalaskenta- aineistojen mukaan Suomen populaatio kaksinkertaistui 50-luvulta 70-luvulle. Runsastuminen saattoi olla seurausta lajin levinneisyyden muutoksesta, erityinen runsastuminen tapahtui levinneisyyden pohjoisosissa.

Pikkulepinkäisen levinneisyys ei ole Suomessa juurikaan muuttunut parin edellisen vuosikymmenen aikana, vaikka kanta on huomattavasti pienentynyt. Pikkulepinkäinen on taantunut koko levinneisyysalueellaan, mutta pohjoisosissa taantuma on ollut etelää voimakkaampaa. Atlasvuosien 1974-77 ja 1986-89 välillä laji taantui 160 000 parista 74 000 pariin. Sittemmin pikkulepinkäisen taantuminen on edelleen jatkunut ja Suomen nykykanta käsittää enää 30 000 - 40 000 paria.

Länsi-Euroopassa pikkulepinkäisen pesimäkannat kääntyivät alamäkeen jo 1900- luvun alkupuolella. Ruotsissa vastaavasti lajin taantuma alkoi jo 1950-luvulla. Länsi-Euroopassa laji on taantunut huomattavasti. Esimerkiksi Hollannissa pesimäkanta arvioitiin 1900-luvun alussa 5 000 - 15 000 pariksi, kun taas 1980- luvun lopussa pesiviä pareja oli enää 150 - 220. Pikkulepinkäinen on kadonnut kokonaan Englannin pesimälinnustosta ja sen on raportoitu taantuneen vähintään 20 % 21 Euroopan maassa.

Taantuma on jatkunut edelleen viime vuosikymmeninä Suomen lisäksi muuallakin Euroopassa, vaikkakaan intensiivistä seurantaa ei ole juurikaan järjestetty. Vuodesta 1970 vuoteen 1990 Euroopan populaatio taantui noin puoleen. Suomen lähialueista laji on taantunut mm. Virossa, jossa arvioidaan pesivän vielä 20 000 paria. Ruotsissa lajin aiemmin varsin merkittävä taantuma on ilmeisesti taittunut ja populaatio on nykyään 26 000 - 34 000 paria. Länsi-Euroopassa lajin taantuma on myös viime aikoina tasoittunut ja esimerkiksi Belgiassa ja Ranskassa on viime aikoina havaittu hidasta populaation kasvua.

Pikkulepinkäisen Euroopanlaajuisen taantumisen syyksi on esitetty maatalousympäristön ja muiden lajille sopivien avointen ympäristöjen yksipuolistumista, ilmaston mereistymistä ja sen myötä saalishyönteisten määrän vähenemistä sekä talvehtimisalueiden tappioita. Pikkulepinkäinen talvehtii runsaana Sahelin alueella ja Sahelin alueen kuivuuskausien on havaittu heijastuvan ainakin osittain Euroopan populaation vaihteluissa.

On ilmeistä, että nimenomaan pesimäelinympäristön laadun huononeminen on ollut taantuman pääsyy Länsi-Euroopassa. Hollannissa luonnonpensasalueiden hoito on nostanut kantaa paikallisesti huomattavasti, mikä tukee elinympäristöjen huononemista taantuman pääsyynä. Elinympäristöjen huononeminen on ollut laajamittaista: Torjunta-aineiden ja rikkakasvihävitteiden sekä suurten monotyyppisten viljelmien runsastuminen ovat heikentänet pikkulepinkäisen elinmahdollisuuksia. Lisäksi peltojen reuna-alueet ovat pienentyneet ja pikkulepinkäiselle tärkeiden pienten puiden ja pensaiden lukumäärä peltomaisemassa romahtanut.

Pikkulepinkäisen pääravintoa ovat hyönteiset, erityisesti kovakuoriaiset, mutta myös muut selkärangattomat. Ravintoon kuuluvat myös pienikokoiset nisäkkäät, linnut ja niiden poikaset sekä matelijat. Linnuista laji ei tiettävästi pyydystä aikuisia hyväkuntoisia yksilöitä, vaan pääasiassa lentopoikasia tai vahingoittuneita aikuisia. Pikkulepinkäinen käyttää saalistuksessa yleensä "odota ja hyökkää"-strategiaa, jolloin päivystää pensaan latvassa tai langalla, mistä se hyökkää saaliin kimppuun. Pikkulepinkäinen varastoi ravintoa oksankärkiin ja piikkeihin isolepinkäisen tapaan.

Vaikka laji esiintyykin pesinnän ulkopuolella usein pieninä löyhinä "sosiaalisina" ryhmittyminä (ei varsinaisina parvina) on laji yksiavioinen eli monogaminen, polygamiaa ei tunneta lainkaan. Pesällä saattaa olla pesinnän loppuvaiheessa myös ylimääräinen koiras, sillä on varsin yleistä, että parittomat koiraat auttavat pesivää paria poikueen kasvatuksessa. Pikkulepinkäisen pesintä alkaa heti parin asetuttua reviirille eli toukokuun alkupuoliskolla. Muninta tapahtuu yleensä kuun puolivälin jälkeen, mutta voi pohjoisessa tapahtua niinkin myöhään kuin heinäkuun alussa. Pesyekoko vaihtelee 3 ja 7 välillä. Haudonta kestää 12-16 päivää ja poikaset saavuttavat lentokyvyn 15 päivän ikäisinä. Pesä sijaitsee usein tiheässä pensaassa tai puussa varsin matalalla alle metrin korkeudessa. Mitä piikkisempi pensas sitä mieleisempi se on pikkulepinkäiselle. Hyvällä pesimäalueella sijaitsee usein useita reviirejä varsin lähekkäin. Pikkulepinkäisen reviiri voi olla alle 1½ hehtaaria. Hyvälle pikkulepinkäispaikalle tunnusomaisia muita lajeja ovat pensastasku, pensaskerttu ja etelärannikolla kirjokerttu.

Pikkulepinkäinen viihtyy erilaisilla avoimilla mailla, joilla on pensaikkoa sekä sopivaa saalistusympäristöä. Katajakedot, peltoaukeiden pensassaarekkeet ja reunat, niukkakasvustoiset saaret ja avohakkuualat ovat parhaita pikkulepinkäisympäristöjä. Hyvällä pikkulepinkäispaikalla on runsaasti kukkakasvillisuutta, mikä ylläpitää monipuolista saalisfaunaa. Ilmeisesti hakkuuaukeiden merkitys pesimäpaikkoina on kasvanut maatalousympäristön taantumisen seurauksena.

Pikkulepinkäinen talvehtii itäisessä trooppisessa Afrikassa. Ilmeisen suuri osa populaatiosta talvehtii Zambian ja Malawin alueella ja siitä etelään. Muuttoreitti kulkee Välimeren itäosien kautta. Esimerkiksi Espanjassa pesivät yksilöt muuttavat syksyllä ensin pari tuhatta kilometriä kohti itää ja vasta sitten lähtevät suorempaan kohti talvehtimisalueita. Pikkulepinkäinen on yömuuttaja.

Suomalaisten yksilöiden uskotaan syysmuutolla muuttavat ensin kohti lounasta tai etelää, mutta kääntyvän Italian pohjoisosien seudulta kohti kaakkoa ja myöhemmin etelää. Keväällä muuttoreitti kulkee selvemmin itäistä reittiä kuin syksyllä. Linnut muuttavat Lähi-Idän ja Itä-Euroopan kautta Suomeen. Pikkulepinkäiset saapuvat Suomeen tavallisesti toukokuun alkupuoliskolla ja syysmuutto käynnistyy jo heinäkuun lopulla huipentuen elokuun puolivälin jälkeen. Syyskuun puoliväliin mennessä pikkulepinkäiset ovat jo pääosin poistuneet Suomesta. Ensimmäiset yksilöt saavuttavat talvehtimisalueet lokakuun lopussa. Kevätmuutto talvehtimisalueilta kohti etelää alkaa maaliskuun loppupuoliskolla.

Pikkulepinkäiskantaa eniten Euroopanlaajuisesti rajoittava tekijä on sopivan elinympäristön puute. Suomessa erityisesti rajoittavat tekijät eivät ole täysin selviä. On varmaa, että laji on kärsinyt maaseutuympäristön, erityisesti viljelysmaan, yksipuolistumisesta. Samanaikaisesti tehostunut metsätalous on kuitenkin luonut uuden elinympäristön avohakkuualoille.

Suomen populaatiota voidaan ainakin osittain pitää reunapopulaationa, joten reunapopulaation heikko poikastuotto ja "kaivo"- vaikutus ja laajempialainen populaation taantuma voi heijastua myös Suomen populaatioon. Toisaalta elinympäristön huononeminen maatalousympäristössä on selvää myös Suomessa. Reunapopulaation herkkyys ja elinympäristön taantuman myötä heikkenevä poikastuotto voivat yhdessä aiheuttaa taantuman.

Pikkulepinkäisen elinolojen auttamiseksi olisi muutettava EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa nykyistä ympäristöystävällisemmäksi, parannettava perinnebiotooppien suojelua ja hoitoa sekä kehitettävä muuta maatalousympäristössä tapahtuvaa toimintaa monimuotoisen luonnon vaatimukset entistä paremmin huomioonottavammaksi.

EU:n maatalouspolitiikkaan ei yksittäinen kuluttaja voi juurikaan vaikuttaa, eikä Afrikan ilmasto-oloihin, mutta kuluttaja voi itse vaikuttaa maatalousympäristöön Suomessa esimerkiksi suosimalla kotimaisia luomutuotteita ja välttämällä tehomenetelmin tuotettujen raaka-aineiden käyttöä.

Pikkulepinkäinen on helppo tunnistaa. Se on noin kottaraisen kokoinen, mutta selvästi kottaraista pitkäpyrstöisempi lintu. Koiraan musta-valko -kirjava T- kuvioinen pyrstö, punaruskea selkä, harmaa pää, jossa on musta "rosvo-naamari" on yhdistelmä, jota ei ole millään muulla suomalaisella linnulla. Naaras on vaatimattomamman värinen, yläpuolelta punertavanruskea ja alapuolelta valkean kirjava lintu, jonka tunnistaa jo ruumiinmuodoltaan lepinkäiseksi.

Usein pikkulepinkäisen tunnistaa käyttäytymisen perusteella. Linnut päivystävät puiden ja pensaiden latvoissa sekä sähkölangoilla, mistä ne tekevät saalistushyökkäyksiä kovakuoriaisten ja muiden hyönteisten perään.

Pikkulepinkäisen alueella oleskelun paljastaa usein myös lintujen ääntely. Vaikka lajin laulu on varsin hiljaista, kylläkin kaunista, rupattelua ja visertelyä, varoitusäänet ovat kuuluvia. Reviirille saapuneesta kutsumattomasta vieraasta, kuten ketusta ilmoitetaan jatkuvalla kovalla ja karhealla tsäv-tsääv -ääntelyllä.

Pikkulepinkäinen kuuluu lajeihin, jotka herkästi hylkäävät munapesän. Tämän vuoksi pitää pesivä pari jättää tyystin rauhaan. Mikäli haluaa seurata pikkulepinkäisten elämää ja paikantaa pariskunnan pesän, voi pesät paikantaa etäältä kiikareilla tai kaukoputkella tarkastelemalla. Poikasten kuoriutumisen jälkeen emot eivät enää niin helposti hylkää pesäänsä. Tästä huolimatta kannattaa pesältä pysyä poissa. Kissat ja muut pedot saattavat seurata ihmisen jälkiä pensaikkoihin ja löytää pesän.