BirdLife Suomen 30-vuotisjuhlavuoden laji oli selkälokki. Nimirodun selkälokki on maailman suomalaisin lintu ja meidän kaikkien tärkeä tietää ja tuntea. Selkälokin kanta on taantunut rajusti koko Itämeren piirissä sitten 70-luvun.

Selkälokkia pesi Suomessa parhaimmillaan 1960-luvulla 20 000 paria, josta rannikolla 15 000. Sen jälkeen kanta on laskenut yli 50 %. Uusimmassa Suomen uhanalaisuusluokittelussa selkälokki on luokiteltu jo vaarantuneeksi lajiksi. Kannan rajun vähenemisen yhdeksi keskeiseksi syyksi arvellaan tropiikista, selkälokkimme talvehtimisalueilta saatuja ympäristömyrkkyjä. Myös harmaalokin runsastuminen on oletettavasti paikoin nopeuttanut selkälokin alamäkeä.

Selkälokki on pohjois- ja länsieurooppalainen laji, jonka pesimäalue ulottuu Vienanmereltä Islantiin ja Atlantin rannikkoa myöten Iberian niemimaalle. Selkälokista erotetaan nykyisin 4 alalajia. Nimialalaji L. fuscus fuscus pesii Itämeren saaristoissa Suomessa, Ruotsissa ja Virossa ja lisäksi Pohjois-Norjassa ja Itä-Fennoskandian sisävesillä (Suomessa Kuusamon korkeudelle). Kuolan niemimaalta itään pesimäpopulaatiot ovat alalajia heuglini. Etelä-Skandinaviassa pesii alalaji intermedius, ja muun pesimäalueen Portugalin rannikosta Hollantiin, Brittien saarille ja Islantiin kattaa alalaji graellsii. "Suomalainen" selkälokki L.f.fuscus pesii siis vain Suomessa, Ruotsissa, Virossa, Pohjois-Norjassa ja Venäjän Karjalassa. Vuosisadan alussa selkälokki oli kalalokin ohella Suomen runsain lokki. Selkälokki on ilmeisesti alkuaan ollut kuitenkin vähälukuinen, enimmäkseen yksittäispareina pesinyt lintulaji. Vasta kun voimaperäistä kalastuselinkeinoa kehittyi saaristoon, alkoi isoja selkälokkikolonioita syntyä kalastajakylien liepeille. Kannan selvä kasvu alkoi 1920-luvulla ja jatkui 1960-luvulle. Noina vuosikymmeninä ennen yleinen munienkeruu lokkikareilta väheni ja saaristoon perustettiin useita uusia rauhoitusalueita. Sen jälkeen 70-luvulta lähtien selkälokki on vähentynyt kaikkialla merenrannikolla ja sisämaassa. Nimirodun selkälokin taantuminen ei ole yksin Suomen ongelma - kannat ovat vähentyneet koko sen esiintymisalueella. Selkälokin kantojen jyrkin lasku Suomen pesimisalueilla ajoittuu 1980-luvun jälkipuoliskolle, jolloin kanta puoliintui muutamassa vuodessa. Suomen rannikolla ja sisämaassa kannat ovat vähentyneet aina 1990-luvun alkuun, minkä jälkeen monilla alueilla lasku on lähes pysähtynyt (Lounaissaaristossa, pohjoisella Pohjanlahdella), tai kanta on jopa kasvanut (Merenkurkku). Vuoden 2003 BirdLife Suomen kartoituksissa selkälokkikantamme kooksi arvioitiin 8400 paria. Täten selkälokkikannan väheneminen on ainakin tilapäisesti pysähtynyt - viimeisin kannanarvio on 7000 paria 1990-luvun alusta. Katso myös yhteenvetoa projektivuodesta oheisella sivulla. Selkälokkeja pesii Suomessa nykyisin noin 8400 paria. Euroopassa pesii yhteensä noin 200 000 paria selkälokkia, mutta alalajia fuscus pesii kuitenkin huomattavasti vähemmän: Ruotsissa 5500 paria, Virossa 100 paria, Venäjällä n. 1400 paria ja Norjassa alle 1000 paria. Täten L.fuscus fuscus selkälokin pesivä kanta on enää noin 16 500 paria tai mahdollisesti vieläkin pienempi, sillä naapurimaiden pariarviot ovat useimmiten muutaman vuoden takaa ja kannan lasku on ollut vallitsevana suuntauksena koko selkälokin nimirodun levinneisyysalueella. L. f. fuscus eroaa muista alalajeista ravinnonhankinnaltaan, sulkasadon ajoittumiseltaan ja muuttoreitiltään. Suomen selkälokit muuttavat itäiselle Välimerelle, Punaisellemerelle, itäisen Afrikan vesistöihin ja jopa Intian valtamerelle. Syysmuutto ajoittuu elokuun puolesta välistä lokakuun alkuun. Keväällä linnut palaavat huhtikuun alusta alkaen, ensimmäiset yksilöt joskus jo maaliskuun viimeisinä päivinä. Nimirodun kevätmuutto on siis paljon myöhäisempi kuin harmaa- ja merilokin Selkälokin pesintä alkaa toukokuun alussa tai keskivaiheilla, jolloin naaras munii 2-3 munaa. Haudontaa kestää noin neljä viikkoa ja poikaset kuoriutuvat kesäkuussa. Poikaset varttuvat lentokykyisiksi 35-40 vrk:n ikäisinä. Selkälokin suurimmat yhdyskunnat pesivät rannikolla ulkosaariston puuttomilla luodoilla, erillään harmaalokeista luotojen keskiosissa katajikon, korkean ruohikon tai lohkareikon suojassa. Sisäsaaristossa pieniä ryhmiä ja yksittäispareja pesii myös metsäisillä saarilla, yksittäispareja myös mannerrannoilla. Sisämaassa selkälokki pesii pääsääntöisesti paria neliökilometriä suuremmilla, kalaisilla ja kirkkailla järvillä. Se karttaa sameita vesiä ja mannerrantoja. Pesä sijaitsee useimmiten selkävesien luodoilla ja metsäisillä pikkusaarilla, mutta myös suurilla metsäsaarilla, jossa laji voi pesiä kaukanakin rannasta. Selkälokin syö pääasiallisesti kaloja. Selkälokki hyödyntää ravinnonhankinnassaan myös ihmistoimintaa seuraten esimerkiksi laivoja tai hakeutuen kaatopaikoille. Ravintona ovat lisäksi mm. nilviäiset, madot, äyriäiset ja hyönteiset. Selkälokin kantojen vähenemisen syitä ovat poikasten sisäelinsairaudet, ajoittain kasvava aikuiskuolleisuus ja harmaalokin harjoittama poikassaalistus pesimäpaikoilla. Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että ympäristömyrkyillä ja harmaalokin poikassaalistuksella on keskeinen merkitys selkälokin kannan vähenemisessä Suomenlahden saaristoissa. Myös ihmisten häirintää ja minkkien aiheuttamia pesätuhoja on mainittu kannan vähenemisen yhteydessä.

Ympäristömyrkyt (DDT, PCB) lienevät osallisena poikasten kohtalokkaille elinsairauksille kuten maksarappeutumalle. Pesimäpaikoilta kuolleina löydetyistä aikuisista on mitattu korkeita ympäristömyrkkypitoisuuksia. Erilainen pesimämenestys selkälokin eri pesimäyhdyskunnissa saattaa johtua erilaisesta altistumisesta ympäristömyrkyille ja harmaalokin saalistuksen paikallisista ja ajallisista eroista eri osissa selkälokin levinneisyysaluetta.

Suomenlahden selkälokeissa on suhteettoman korkeita DDE-pitoisuuksia verrattuna muihin Itämeren kalansyöjiin; sitten 1970-luvun DDT:n käyttökiellon kaikkien sirkumpolaaristen kalansyöjien DDE pitoisuudet ovat laskeneet paitsi selkälokin. Itämeressäkin DDE-pitoisuudet ovat laskeneet kalansyöjissä sitten käyttökiellon ja ainoa poikkeus on edelleen selkälokki.

Harmaalokit eivät ole aktiivisesti vallanneet selkälokin pesimäpaikkoja, vaan ovat vähitellen levittäytyneet niille alueille, joilta selkälokkiyhdyskunnat ovat kuihtuneet pois. Usein tätä on edeltänyt monta vuotta jatkunut harmaalokin poikassaalistus, mikä on estänyt uuden pesivän selkälokin sukupolven tuloa yhdyskuntiin. Saalistus yleisesti karsii selkälokin kannasta poikaset, jotka ovat selviytyneet tautikuolemilta ja edustavat täten selkälokkien parhaimmistoa. Tämä ei ole kuitenkaan selkälokin taantumisen ainoa syy, vaikkakin edistää sitä. Selkälokit ovat vähentyneet myös alueilla, jossa harmaalokkeja ei juuri esiinny tai kannan lasku alkoi ennen harmaalokin runsastumista. Kirkkonummen saaristossa ovat vähentyneet sekä selkälokki että harmaalokki.

Selkälokki on arka ja kärsii myös häirinnästä. Juhannuksen aikoihin selkälokilla on vielä pieniä ja tuholle alttiita poikasia.

Suomessa selkälokki on luonnonsuojelulain (1096/1996) nojalla rauhoitettu laji, jonka tappaminen ja pyydystäminen on kielletty sekä jonka pesien ja munien keruu tai vahingoittaminen on kielletty ja jonka tahallinen häiritseminen on kielletty erityisesti lisääntymisaikana. Uusimmassa Suomen uhanalaisuusluokittelussa selkälokki on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi. Lajia ei ole kuitenkaan erityistä suojelua vaativa laji (luonnonsuojelulaki § 47, luonnonsuojeluasetus liite 4), joten mitään lain vaatimia velvoitteita erityisten suojelutoimien käyttöönottoon ei ole. Jos kannat tulevaisuudessakin vähenevät, selkälokin suojelustatusta tulisi lainsäädännössä korottaa.

Saaristolintujemme seuranta on ollut tehokasta ja Suomella on hyvät tilastot selkälokin kannankehityksestä. Selkälokin ja harmaalokin jatkuvan seurannan avulla voidaan tarkata lajien välistä vuorovaikutusta. Jatkotutkimuksia tarvitaan kuitenkin erityisesti siitä, mistä suuret DDE-arvot selkälokissa ovat peräisin ja mitä asian eteen voidaan tehdä. Tämä vaatinee tutkimuksia selkälokin talvehtimisalueilla Itä-Afrikassa.