Selkälokkeja pesi Suomessa parhaimmillaan 1960-luvulla 20 000 paria, josta rannikolla 15 000. Sen jälkeen kanta on vähentynyt yli 50 %. Edellinen selkälokin jokseenkin koko maan kattava kannanarvio tehtiin vuonna 1992 (Vauhkonen 1992), jolloin selkälokkeja oli 6100-6300 paria. Väisänen ym (1998) esittävät Suomen kannan kooksi 7000 paria käyttäen lähteenä lähinnä Vauhkosen arviota. Uusimmassa Suomen uhanalaisuusluokittelussa selkälokki luokiteltiin kannan taantumisen vuoksi vaarantuneeksi lajiksi. Tehostettu selkälokin kartoitus vuonna 2003 oli siis ajankohtainen ja perusteltu projekti.

Projektivuoden 2003 aikana lähetettiin selkälokkikyselyt ohjeineen kaikille alueyhdistyksillemme. Tuloksena olivat kattavat inventoinnit Etelä-Karjalassa, Pohjois-Savossa (yhdistettynä 1999-2002 laskentoihin), Kymeenlaaksossa, Rauman saaristossa, Merenkurkussa, Kemissä ja Keski-Pohjanmaalla. Hyvä havaintoverkosto oli myös Kuusamon seudulla, Hakin alueella, Kanta-Hämeessä, PSLY:n alueella, Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa.

Pääsääntöisesti muutaman aikaisemman inventointivuoden ja uusien havaintojen yhdistelmien perusteella arvioitiin Etelä-Savon, Valkeakosken ja muun Pirkanmaan, Pohjois-Karjalan, Satakunnan sekä Pohjois-Pohjanmaan selkälokkikannat. Epäsäännöllisempää oli havainnointi Kainuussa, Lapissa (koosta ja harrastajien vähyydestä johtuen), Tringan läntisellä alueella, Lounais- Hämeessä, Suomenselälla ja Varsinais-Suomessa. Inventointeja ei tehty tai havaintoja ei ilmoitettu Ahvenanmaan alueelta.

Useiden yhdistyksien sisällä oli joitakin vuonna 2003 tutkimattomia, mutta aikaisemmin inventoituja selkälokkialueita. Näiden kannankoko arvioitiin vanhojen inventointitietojen perusteella. Hyvin pitkälle 1990-luvun inventointeihin perustui Etelä-Savon ja Ahvenanmaan kannanarviot. Näissä tapauksissa oletettiin, että kannan koko ei ole vuosien varrella muuttunut. Kuitenkaan minkään alueen kannanarvion ei tarvinnut perustua pelkästään 2000- lukua edeltävään tietoon.

Muuttohavaintoja kertyi lähinnä projektivuoden keväältä. Ensimmäiset selkälokit ennättivät Suomeen totuttuun tapaan maaliskuun viimeisinä päivinä, huolimatta siitä, että Suomen rannikkovedet olivat laajalti jäissä. Kevään päämuuton ajoittuminen erottui useiden paikkojen laskentasarjojen avulla. Selkälokin suurimmat paikalliskertymät laskettiin ajanjaksolla 19.4.- 26.4. Tämän reilun viikon alkupään huiput saavutettiin eteläisimmässä Suomessa; lähempänä toukokuuta selkälokkien määrät olivat parhaimmillaan Itä-Suomessa. Esimerkiksi 24.4. laskettiin Kuusamon Torankijärvellä 150 yksilöä ja 26.4. Kuopion syväsatamassa 403 yksilöä! Suurin muuttajamäärä ilmoitettiin Simpeleen vesitornista 3.5., jolloin muutti 36 selkälokkia.

Suurimmat pesimäkannat olivat luonnollisesti edelleen rannikkoyhdistysten alueilla (kts. kuva). Merenkurkun lintutieteellisen yhdistyksen alueella laskettiin vuonna 2003 yli 600 selkälokkiparia ja Merenkurkun kannanarvio oli projektivuoden ja aikaisempien inventointien perusteella ainakin 1200 paria. Lähes tuhannen parin selkälokkikanta todettiin Porin, Kymenlaakson ja Keski- Pohjanmaan lintutieteellisten yhdistysten alueilla. Sisämaassa hyviä selkälokkialueita ovat perinteisesti Järvi-Suomen karut reittivesistöt. Esimerkiksi Kuopion seudulta (Kuikka) löytyy 450 paria, josta huomattava osa pesii Kallavedellä. Lähes selkälokittomia alueita ovat Lappi (reilut kymmenen paria) ja Lounais-Häme (kolme paria).

Selkälokkivastaavat ja inventoijat arvioivat että kanta olisi vahvistunut viime aikoina Kuusamon Kitkajärvillä, Kanta-Hämeen Hauhonreitillä, Merenkurkussa ja Pohjois-Karjalassa. Vähenemistä havaittiin pohjoisella Perämerellä (Iin Krunneilla ja Kemin seudulla) sekä Kanta-Hämeen Vanajanselällä.

Pesintämenestystäkin arvioitiin muutamissa paikoissa. Paras poikastuotto todettiin olevan toki kannan kasvualueella Merenkurkussa ja eteläisellä Perämerellä. Pietarsaaressa selkälokit saivat jopa noin 1,5 lentokykyistä poikasta pesivää paria kohti. Sisämaassa (Päijänne, Pohjois-Karjala) ja Suomenlahdella (Helsinki) poikastuotto oli 0,5-0,9 poikasta pesivää paria kohden. Selkälokkien pesintöjen tuhoutumisen syiksi mainittiin useissa tapauksissa minkki tai ihminen, sisämaassa myös kanahaukka.

Suomen selkälokkikannan koko vuonna 2003 laskettiin seuraavalla tavalla. Jos yhdistys inventoi alueen hyvin, alueen kannan koko oli laskettu parimäärä. Jos yhdistys esitti hyvin perustellun kannanarvion (esim. uusien ja vanhojen inventointien yhdistelmä), käytettiin hyväksi tätä arviota. Jos arvio sisälsi vaihteluvälin, otettiin kannankooksi minimi- ja maksimiarvion keskiarvo. Ainakin vahvimpien selkälokkiyhdistysten kannanarvioissa on otettu huomioon pesimättömien selkälokkien läsnäolo pesimäyhdyskunnissa. Täten projektivuoden kannanarvio 8400 paria kertoo varsin hyvin pesivien parien määrän. Tästä määrästä 4840 paria laskettiin vuonna 2003, noin 1200 paria vuosina 2000-2002 ja noin 1250 parin tiedot perustuvat 1990-luvun inventointeihin. Loput noin 1000 paria ovat mm. niitä joiden inventointiajankohta jäi epäselväksi tai perustuu joko hajahavaintoihin tai arvioihin laskematta jääneistä alueista.

Selkälokin pesimäkannan voimakkain väheneminen ajoittuu useiden seuranta- alueiden perusteella 1980-luvun lopulle. Sen jälkeen laskusuuntaus on pysähtynyt. Jo Harion ja Rintalan (2001) artikkelista käy ilmi, että saariston seuranta-alueiden yhteenlasketussa aineistossa selkälokin kanta on pysynyt koko 1990-luvun jokseenkin samalla tasolla. Viime vuoden kartoitukset vahvistivat tätä näkemystä, sillä maamme kokonaiskannanarvio on nyt noin 8400 paria. Näennäisesti on ollut hieman nousuakin, mutta edellinen kannanarvio 7000 paria on saattanut olla pienoinen aliarvio, sillä täysin koko Suomea kattavaa aineistoa ja arviota ei ollut silloin käytettävissä (Väisänen ym. 1998). Tästä 8400 parista 3100 paria pesivät sisämaassa ja 5300 paria merensaaristossa.

Selkälokin ongelmaisin alue on selvästi Suomenlahti. Täällä kannat ovat taantuneet vielä 1990-luvullakin. Harion ja Rintalan (2001) mukaan juuri Suomenlahden selkälokkien poikaset menehtyvät suurin joukoin ympäristömyrkkyjen aiheuttamiin sisäelinsairauksiin. Myrkkyrasitukseen kuolee myös aikuisia yksilöitä (Luostarinen 2003). Lisäksi ympäristömyrkyistä selviäviä poikasia saalistavat yleisesti harmaalokit (Hario 2003). Pohjanlahdella ympäristömyrkkyongelmaa ei ole todettu ja poikastuotto on toistaiseksi kohtuullisen hyvä. Itäisellä Suomenlahdella on poistettu pesimäyhdyskunnista harmaalokkeja, jotka saalistavat selkälokin poikasia. Tämän(kin) ansiosta viimeisen kolmen vuoden aikana seuranta-alueilla lentokyvyn saavuttaneiden poikasten määrä on kasvanut pohjavuosiin verrattuna. Jatkossakin pitäisi löytää resursseja tällaiseen täsmäsuojeluun. Riistanhoitopiirien viljelemä lokkien massateurastus kaatopaikoilla ei ole BirdLifen hyväksymä tapa suojella selkälokkeja.

Selkälokin poikasten ympäristömyrkkykuormitus (DDT) on johtanut huomion kiinnittämisen selkälokin muuttoreiteille ja erityisesti talvehtimisalueille, sillä myrkyt ovat selvästi peräisin aikuisten lintujen saamasta Itämeren ulkopuolisesta ravinnosta. Hario kirjoittaa matkaraportissaan 9.2.2004: " DDT:n käyttö oli erittäin yleistä ja näkyvää Katwessa (taajama Ugandassa). Karja ruiskutetaan DDT:llä, samoin puuvillapellot. Karja-aitaukset olivat aivan järven tuntumassa, ja DDT-liuoksen käyttö oli siinä määrin runsasta, että ainetta varmasti imeytyy maaperän kautta vesistöihin". Nyt onkin jo käynnistynyt yhteistyö BirdLife Suomen ja NatureUgandan (Ugandan BirdLife) välillä - Ugandastahan ovat toistaiseksi löytyneet selkälokkimme huomattavimmat talvehtimisalueet. Suurin keskittymä on löydetty läheltä Edwardjärveä Ugandan länsirajalla. Siellä pienellä Munyanyangen järvellä laskettiin vuonna 610 yksilön parvi. Tämän vuoden alussa paikalla nähtiin 400 yksilöä (Hario 2004). Jatkossa pyritään seuraamaan talvehtivan kannan kokoa ja tekemään oksennuspalloista myrkkyanalyysejä.

Selkälokki projektilajina oli onnistunut valinta - useat yhdistykset inventoivat alueensa melko perusteellisesti ja keräsivät hyvän aineiston. Erityismaininnan ansaitsevat kaikki raportin laatineet selkälokkivastaavat, joista monet tekivät laajoja inventointejakin: Jouko Astor, Lasse Hakkari, Jukka Hintikka, Tatu Hokkanen, Harri Hongell, Oskari Härmä, Klaus Jernström, Jukka Jokimäki, Risto Juvaste, Jyrki Mäkelä, Kimmo Nuotio, Harri Okkonen, Ohto Oksanen, Tuukka Pahtamaa, Alpo Parttimaa, Hannu Sillanpää, Tapio Sarlund, Raimo Sundelin, Joni Sundström, Jan Södersved, Sami Timonen, Jorma Tuomainen, Rauno Varjonen, Jouni Ylipekkala. Kiitokset heille ja muille osallistujille. Muistakaa yhdistyksissänne hyödyntää projektin aikana kertynyt aineisto kirjoittamalla aluekohtaisia yhteenvetoja jäsenlehtiinne.

Projektivuoden päätteeksi voidaan todeta, että selkälokkikantamme koko on aika hyvin selvillä ja maamme kannan vähenevä suuntaus on toistaiseksi pysähtynyt. Mielenkiintoinen kysymys on, miten selkälokin kanta reagoi muutaman vuoden päästä tapahtuviin kaatopaikkojen järjestelymuutoksiin. Silloin jätteenkäsittely siirtyy useissa paikoissa maan alle. Kenties lokkikannat alkavat silloin selvästi vähetä, selkälokki muiden mukana.

Perustietoa selkälokista

Hario, M. 2003: Mikä vei selkälokit? - Linnut 38(3): 16-20 (kts. myös lähdeluettelo siitä)

Hario, M. 2004: Selkälokkia suojellaan myös Ugandassa. - Linnut 39(2): 6.

Hario, M. ja Rintala, J. 2002: Haahkan ja lokkien kannankehitys rannikollamme vuosina 1986-2001. - Linnut-vuosikirja 2001: 26-36.

Luostarinen 2003: Yhteenveto linnustoselvityksestä Espoon, Helsingin ja Sipoon merialueilla kesällä 2003: - Tringa 30(2):114-121.

Vauhkonen, M. 1992: Paljonko Suomessa pesii selkälokkeja? - Lintumies 92(5): 223.

Väisänen, R.A., Lammi, E. ja Koskimies, P. 1998: muuttuva pesimälinnusto. - 0tava, Keuruu. 567 s.