[Kirjoittanut Pertti Rassi - julkaistu Linnut-lehdessä 2/2000]

Suomessa on aiemmin valmistunut kaksi kattavaa uhanalaisuuden arviointia: uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö (Rassi ym. 1986) sekä uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietintö (Rassi ym. 1992). Ensimmäisessä mietinnössä määriteltiin uhanalaisuuden käsitteet, esiteltiin uhanalaistumiseen johtaneet syyt sekä selostettiin uhanalaisten lajien suojelua Suomessa. Mietinnössä oli myös uhanalaisten lajien luettelot. Liiteosissa esiteltiin yksityiskohtaisesti kaikki 1 051 uhanalaiseksi arvioitua lajia. Lintuja niistä oli 38 lajia. Toisessa mietinnössä viisi vuotta myöhemmin käsiteltiin uhanalaisten lajien seurannan, suojelun ja hoidon käynnistymistä, elinympäristöjen säilyttämisen edistymistä ja uhkatekijöissä tapahtuneita muutoksia. Uhanalaisten lajien arviointimenetelmään tehtiin vain pienehköjä muutoksia. Uusituissa luetteloissa oli kaikkiaan 1 692 lajia, joista 33 oli lintuja.

Suomen uhanalaisuuden tarkastelu perustui Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) jo lähes 30 vuotta sitten käyttöön ottamaan luokitukseen. Määritelmän mukaan uhanalaisuus oli ihmistoiminnasta aiheutuva lajien häviämisuhka. Uhanalaisuuteen ei tämän mukaan kuulunut luontaisista tekijöistä, esimerkiksi kannan luonnollisesta pienuudesta aiheutuva lajien häviämisriski. Mietinnöissä korostettiin myös, että uhanalaisuus Suomessa tarkoittaa häviämisuhkaa Suomen alueelta, eikä siten yleensä merkitse lajien sukupuuttoa, häviämistä kokonaan. Uhanalaisiksi ei myöskään kelpuutettu lajeja, joiden levinneisyys juuri ja juuri ulottui Suomen puolelle. Esimerkiksi sopivat mm. muutamat Tunturi - Lapissa elävät lintulajit, kuten sepelrastas.

Merkittävä rajaus oli, että uhanalaisiksi voitiin katsoa vain Suomeen vakiintuneet, "vanhat" pesimälajit. Aikarajaksi ja vertailukohdaksi sovittiin 1900-luvun alku. Tuon ajankohdan jälkeen ihmistoiminnan jäljet luonnossa alkoivat näkyä yhä voimakkaammin ja myös ihmisten mukana kulkeutuvien lajien määrä lisääntyi huomattavasti. Etenkin lintujen kannalta ajankohdalla oli suuri merkitys. Se jätti uhanalaisuustarkastelun ulkopuolelle joukon ihmistoiminnasta 1900-luvulla aluksi suuresti hyötyneitä lajeja, jotka myöhemmässä vaiheessa taantuivat hyvin selvästi. Tunnetuin esimerkki näistä on kottarainen. Toinen arvioinnin ulkopuolelle jääneiden lajien ryhmä oli tulokkaat, vuoden 1900 jälkeen Suomeen vakiintuneet lajit. Esimerkiksi kultasirkku ja pikkutiira eivät voineet olla uhanalaisia.

Kuluneen viidentoista vuoden aikana uhanalaiset lajit ovat vakiintuneet osaksi Suomen luonnonsuojelua. Olen tuona ajanjaksona pitänyt yhteensä yli sata esitelmää uhanalaisista lajeista. Pitkään aikaan minun ei ole tarvinnut selostaa itse uhanalaisuuden käsitettä. Se on jo yleensä ollut kaikille tuttu. Nyt joudun kuitenkin pyytämään: unohtakaa kaikki edellä kerrottu! Uuden uhanalaisuustarkastelun myötä myös uhanalaisuuden käsite saa uuden, varsin paljon muuttuneen sisällön.

Ympäristöministeriö asetti 22.5.1997 työryhmän, jonka tehtävänä oli laatia käytettävissä olevan seuranta-aineiston perusteella uusi tarkistettu luettelo Suomen uhanalaisista eliölajeista ottaen erityisesti huomioon lainsäädännössä ja luonnonsuojelualueiden perustamisessa viime vuosina tapahtunut kehitys. Työryhmän tuli niinikään arvioida, mitkä uhanalaisista lajeista ovat sellaisia, että ne tulisi sijoittaa luonnonsuojelulain mukaisiin uhanalaisten ja erityisesti suojeltavien lajien luetteloihin sekä laatia luettelo niistä lajeista, joiden säilyttämisessä Suomella voidaan osoittaa olevan merkittävä kansainvälinen vastuu. Työryhmä jätti mietintönsä ympäristöministeriölle 25.5. tänä vuonna.

Arviointiin ryhdyttäessä oli selvää, että pyrkisimme käyttämään uusia IUCN:n kehittämiä kriteereitä. Kansainvälisen luokituksen uudistamista suunniteltiin jo 1980-luvulla. Uudistustyö aloitettiin vuonna 1989. Sen tavoitteena oli saada aikaan luokitus, joka olisi aiempaa objektiivisempi ja helpottaisi erilaisten vertailujen tekemistä. Uusi luokitus hyväksyttiin vuonna 1994 ja sitä käytettiin ensi kerran vuonna 1996 julkaistussa maailman uhanalaisten lajien luettelossa (Baillie & Groombridge 1996). Luokitukseen on tehty koko ajan tarkennuksia ja eräitä on edelleen suunnitteilla.

Uusi arviointimenetelmä on tarkoitettu käytettäväksi koko maailman mittakaavassa. Kansallisia ja muita alueellisia tarkasteluja varten ollaan tekemässä soveltamisohjeita. Ne tultaneen vahvistamaan vasta syksyllä 2000. Työryhmällämme oli kuitenkin käytössään alustavat ohjeet. Myös Ruotsissa on samanaikaisesti laadittu uusi, uuden luokittelun mukainen uhanalaisten lajien luettelo. Niinpä saatoimme neuvotella ruotsalaisten kanssa eri yksityiskohtien soveltamisesta. Lisäksi ruotsalainen Ulf Gärdenfors johtaa IUCN:n kansallisia soveltamisohjeita valmistelevaa ryhmää.

Uusi luokittelu poikkeaa huomattavasti vanhasta menetelmästä. Se perustuu kannan, levinneisyys- tai esiintymisalueen suuruuden taikka näiden muutosten numeerisiin arvoihin. Eri kriteereissä on myös lisämääreitä, kuten esiintymisalueen pirstoutuneisuus, esiintymien pieni lukumäärä tai lajien kannan erittäin suuret vaihtelut. Uusi tarkastelu edellytti aiempaa huomattavasti tarkempia tietoja eri lajien esiintymishistoriasta sekä elintavoista.

Uusi arviointi ei ota kantaa uhan-alaisuuden syihin. Se pyrkii vain kuvaamaan lajin häviämisen todennäköisyyttä tarkastelun kohteena olevalta alueelta. Niinpä uhanalaisuusluokka ei enää kerrokaan suoraan lajin suojelutoimien kiireellisyysjärjestystä. Suo-jelutarve tulee arvioida erikseen. Tähän liittyy työryhmän tehtävän toinen osa, luonnonsuojelulain mukaisten uhanalaisten ja erityisesti suojeltavien lajien luettelon laadinta. Vertailun helpottamiseksi työryhmä teki vielä tällä kerralla uhanalaisuusarvioinnin myös vanhalla menetelmällä.

Uhanalaisiksi voidaan uuden menetelmän mukaan katsoa lajit, jotka elävät luonnonvaraisesti luontaisella levinneisyysalueellaan. Tämä sulkee pois kaikki istutetut tai tarhakarkulaisista villiintyneet lajit. Mitään aikarajaa lajin Suomeen vakiintumiselle ei enää asetettu. Esimerkiksi kaikki Suomeen luontaisesti levinneet ja tänne pysyvästi asettuneet uudetkin lintulajit kuuluvat automaattisesti tarkastelun piiriin. Tämä on huomattavasti hämmentänyt mm. alustavien lintuluetteloiden lukijoita. Sen sijaan Suomessa yksinomaan ennen 1800-lukua esiintyneitä lajeja ei ole otettu huomioon. Niinpä meillä ilmeisesti 1700-luvulla pesineitä mustahaikaraa ja sininärheä ei löydy hävinneiden lintulajien luettelosta.

Uhanalaisten lajien seurantatyöryhmän uusi mietintö ilmestyy painosta vasta vuoden loppupuolella. Tästä syystä on uhanalaisten lintulajien luetteloiden ymmärtämiseksi tarpeen selostaa uutta arviointimenetelmää myös tässä yhteydessä hieman tarkemmin. Työryhmän työnsä alussa julkaiseman soveltamisohjeenkin (Kanerva ym. 1998) painos on jo loppunut.

Merkittävin ero aiempaan uhan-alaisuuden arviointiin on siinä, että nyt kaikki lajit saavat jonkin luokan. Uhanalaisten ohella myös lajit, jotka ovat edelleen elinvoimaisia, saavat oman tunnuksensa. Arvioinnissa sovelletaan oheista kaaviota (kuva 1). Ensi vaiheessa ratkaistaan, otetaanko laji arvioinnin piiriin vai ei. Suuri joukko kokonaisia Suomessa esiintyviä eliöryhmiä jouduttiin tietojen puuttuessa sijoittamaan ryhmään arvioimatta jätetyt (luokka NE). Arvioinnin kohteeksi otetuista lajeista poimitaan edelleen erilleen omaan ryhmäänsä puutteellisesti tunnetut lajit (luokka DD), joiden tiedot ovat niin puutteellisia, että eri kriteerien soveltaminen ei ole mahdollista. Tähän ryhmään kuuluu lajeja, jotka ovat todennäköisesti uhanalaisia tai lajeja, joiden vaikkapa taksonominen asema voi olla epäselvä tai levinneisyystiedot vajavaiset. Lintulajistomme tiedot olivat yhtä lajia lukuun ottamatta riittävät arvioinnin suorittamiseksi.

Lajeja, joista tietoja on riittävästi, tarkastellaan yksityiskohtaisesti kriteerien suhteen. Yleiset lajit, joiden kannan ei tiedetä taantuneen siirretään suoraan elinvoimaisten ryhmään (luokka LC). Muista lajeista ratkaistaan ensin, onko laji edelleen Suomessa esiintyvä vai onko se hävinnyt (luokka RE). Sen jälkeen siihen pyritään soveltamaan äärimmäisen uhanalaisten (luokka CR) kriteereitä. Jos ne eivät täyty siirrytään erittäin uhanalaisten (luokka EN) ja tarvittaessa edelleen vaarantuneiden (luokka VU) tai silmälläpidettävien (luokka NT) kriteereihin. Jos nekään eivät täyty, laji sijoitetaan elinvoimaisiin.

Uhanalaisuusluokkia on kolme: äärimmäisen ja erittäin uhanalaiset sekä vaarantuneet. Silmälläpidettäviä lajeja ei vanhasta tarkastelusta poiketen enää katsota uhanalaisiksi. Niiden luokan lyhenne NT tulee englanninkielisistä sanoista near threatened, "lähes uhanalainen". Vanhan ja uuden menetelmän vertailu osoitti, että pääosa entisistä erittäin uhanalaisista lajeista (E) katsottiin nyt äärimmäisen uhanalaisiksi, huomattava osa vaarantuneista (V) nyt erittäin uhanalaisiksi ja silmälläpidettävistä (Sh, St ja Sp) vaarantuneiksi. Osa vanhoista silmälläpidettävistä lajeista kuuluu edelleen silmälläpidettävien ryhmään, mutta eivät siis enää ole uhanalaisia. Vaikeaa vai mitä? Työryhmä harkitsi pitkään NT-luokan suomenkielistä nimeä. Emme löytäneet yhtä nasevaa uutta ilmausta. Nimen eri merkityksistä voinee aluksi aiheutua sekaannusta. Aiemminkin kuitenkin korostettiin silmälläpidettävien lajien varsinaisista uhanalaisista lajeista poikkeavaa luonnetta.

Käytettyjä kriteereitä on viisi. Ne ovat: A, populaation pieneneminen, B, suppea levinneisyys- tai esiintymisalue sekä joko voimakkaasti pirstoutunut esiintyminen, jatkuva taantuminen tai erittäin suuret kannanvaihtelut, C, pieni populaatio ja sen joko jatkuva pieneneminen tai voimakas pirstoutuminen, D, hyvin pieni populaatio, ja E. kvantitatiiviseen analyysiin perustuva lajin häviämistodennäköisyys. Kaikkia kriteereitä yritetään soveltaa kaikkiin lajeihin. Niistä korkeimpaan uhanalaisluokkaan johtava jää voimaan. Käytetty kriteeri on merkitty näkyviin jokaisen lajin kohdalle. Silmälläpidettäville lajeille ei alkuperäisissä soveltamisohjeissa ollut annettu numeerisia raja- arvoja. Otimme kuitenkin Suomessa käyttöön Ruotsissa kehitetyt ohjeelliset raja- arvot.

Kriteerin A rajat taantumiselle ovat seuraavat: kolmen sukupolven tai vähintään 10 vuoden aikana tapahtunut tai tulevaisuudessa tapahtuvaksi ennustettu joko 80 % (CR), 50 % (EN), 20 % (VU) tai 10 % (NT) jatkuva taantuminen. A-kriteeriin ei sisälly kannan koon ylärajaa. Jokainen taantunut laji tulee ottaa mukaan sen kannan kehityksen mukaisesti. Näin voidaan välttää muuttokyyhkyn kohtalon toistuminen. Kriteeri B:n raja-arvot levinneisyysalueelle ovat: 100 km2 (CR), 5 000 km2 (EN), 20 000 km2 (VU) tai 40 000 km2 (NT). Esiintymisalueille vastaavat arvot ovat 10 km2, 500 km2, 2 000 km2 tai 4 000 km2. Lisäksi täytyy kahden edellä mainituista lisämääreistä täyttyä. Levinneisyysalueen pinta-ala lasketaan äärimmäisten esiintymispaikkojen kautta piirretyn rajaviivan mukaisesti, esiintymien pinta-ala puolestaan eri esiintymispaikkojen ohjeellisten pinta- alojen summana. Yhden esiintymän pinta-ala on 25 km2, paitsi CR -luokassa 4 km2.

C-kriteerin raja-arvot ovat: populaatio on pienempi kuin 250 (CR), 2 500 (EN), 10 000 (VU) tai 25 000 (NT) lisääntymiskykyistä yksilöä. Lisäksi populaation on täytynyt pienentyä jatkuvasti tai olla voimakkaasti pirstoutunut. Kriteeri D:n raja-arvot ovat: 50 (CR), 250 (EN), 1000 (VU) tai 5 000 (NT) lisääntymiskykyistä yksilöä. Kriteeri E:n todennäköisyysrajat luonnosta häviämiselle ovat 50 % (CR), 20 % (EN), 10 % (VU) tai 5 % (NT) joko kolmen sukupolven tai vähintään 10 vuoden (CR) tai joko viiden sukupolven tai vähintään 20 vuoden (EN) taikka sadan vuoden (VU ja NT) aikana.

Uusi menetelmä soveltuu Suomen lintujen uhanalaisuuden arviointiin melko hyvin. Niiden kannan kehityksestä on usein varsin täsmällistä tietoa ja kannan koko tai ainakin suuruusluokka on selvillä. Vain E-kriteeriä ei käytännössä voitu käyttää, koska analyysejä ei koko maan kannoista ole juurikaan tehty.

Alueellisissa tarkasteluissa täytyy ohjeiden mukaan ottaa huomioon lajin kannan alueen rajojen ulkopuolelta mahdollisesta saama täydennys. Uhanalaisuusluokkaa alennetaan vähintään yhdellä luokalla, jos kanta on merkittävässä määrin riippuvainen rajan takaa tulevasta täydennyksestä. Tätä on käytetty lintujen suhteen monissa tapauksissa etenkin tilanteissa, joissa tänne vastikään asettunut uusi kanta on tuntuvasti voimistumassa. Eräissä tapauksissa lajit on sijoitettu jopa kahta luokkaa alemmaksi.

Uhanalaisuusarvioinnit valmisteltiin yleensä eliöryhmäkohtaisissa alatyöryhmissä. Näiden laatimat ehdotukset käytiin sitten läpi ja hyväksyttiin uhanalaistyöryhmässä. Lintuja koskevaan työhön osallistuivat työryhmän puheenjohtaja Pertti Rassi sekä jäsenistä Esa Lehikoinen ja Ilpo Mannerkoski sekä kutsuttuina asiantuntijoina Mika Asikainen, Pertti Koskimies, Mauri Leivo, Markku Mikkola-Roos, Pertti Saurola ja Risto A. Väisänen. Yksittäisten lajien arviointia täsmensivät Antti Below, Lennart Saari ja Raimo Virkkala.

Tarkastelun kohteeksi otettiin kaikki vakituisesti Suomessa pesivät, yhteensä 240 lintulajia. Niistä pikku-uikun, niittysuohaukan, pikkuhuitin, pikkusirrin, kuningaskalastajan, virtavästäräkin ja mustaleppälinnun katsottiin kuuluvan luokkaan LC tulokkaina, joilla ei ole vielä vakiintunutta suomalaista kantaa. Myös merimetso jätettiin arvioimatta, koska sen vakiintumisesta ei voida vielä olla varmoja. Istutusperäisinä lajeina arvioimatta jäivät kanadanhanhi, valkoposkihanhi ja fasaani. Suomessa satunnaisesti pesineitä lajeja, kuten lumihanhi, lampiviklo, nummikirvinen, sitruu-navästäräkki, mustapäätasku, ruoko- sirkkalintu, pähkinänakkeli, pussitiainen, valkopäätiainen ja keltahemppo ei tarkasteltu lainkaan.

Arvioinnin tärkeimpänä lähteenä oli suomalaisen ornitologian merkittävimpiin virstanpylväisiin kuuluva kirja "Muuttuva pesimälinnusto". Sen käsikirjoitus oli alusta saakka työryhmän käytettävissä. Apuna käytettiin myös sekä julkaistuja että julkaisemattomia talvilintulaskentojen, petolintu-seu-ran-tojen, linja- arviointiaineiston, lintuasemaseurannan, sisämaan seurantapyynnin, vesilintulaskentojen ja riistakolmiolaskentojen tuloksia. Lähes kaikkien lajien suhteen katsottiin aineisto arvioinnin kannalta riittäväksi. Vain vuorihemppo sijoitettiin puutteellisesti tunnettujen luokkaan. Sen kannan suuruudesta tai vuotuisesta vaihtelusta ei ole kovin täsmällistä kuvaa.

A-kriteeriä sovellettiin lintujen uhanalaisuuden arvioinnissa varsin varovaisesti. Etenkin 1990-luvulla ovat monien lajien kannat pienentyneet liki romahdusmaisesti. Tätä ei käy-tetty yksinomaisena perusteena, vaan monissa tapauksissa vertailukohdaksi otettiin myös aiempien vuosikymmenten kannan kehitys. Esimerkiksi sopii hyvin varpunen. Sen kanta on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana pienentynyt vähintään 70 %. Tällä perusteella se voitaisiin katsoa erittäin uhanalaisiin kuuluvaksi. Se sijoitettiin kuitenkin vain silmälläpidettävien ryhmään. Tämän katsottiin paremmin vastaavan sen pitkäaikaista ja ennakoitua tulevaa kehitystä. Vastaavasti CR -luokan rajaa kolkuttelevat peltosirkku ja tiltaltti (noin 80 % taantuminen kymmenen vuoden aikana) sijoitettiin VU -luokkaan.

Pienen kannan (D-kriteeri) perusteella mukaan tuli melkoinen joukko lajeja, jotka eivät aiemmin olleet uhanalaisia. Lisäksi Suomen rajojen ulkopuolelta tulevan täydennyksen perusteella sijoitettiin seitsemän vähälukuista lajia silmälläpidettäviin ja kahdeksan elinvoimaisiin.

Linnustostamme osoittautui uuden tarkastelun perusteella elinvoimaiseksi runsas 68 % lajeista. Hävinneiden lajien osuus on 1,3 %, uhan-alaisten 14 % ja silmälläpidettävien runsas 16 %.

Häviämiselle ei ole uudessa arviointimenetelmässä annettu aikarajoja. Laji katsotaan hävinneeksi, kun sitä ei ole havaittu riittävän pitkäksi katsotun ajan kuluessa. Häviämisen tarkastelun ohella on myös arvioitu, millä todennäköisyydellä laji voisi palata takaisin pesimälajiksi Suomeen.

Hävinneiksi arvioitiin edellä mainittujen mustahaikaran ja sininärhen lisäksi kolme lajia: kiljukotka, viiriäinen ja heinäkurppa. Näistä vain viiriäinen oli hävinneiden ryhmässä edellisessä tarkastelussa. Kiljukotkan pesintää ei ole varmistettu 1970-luvun jälkeen. Sen asettuminen uudelleen pysyväksi suomalaiseksi lintulajiksi ei ole myöskään kovin todennäköistä. Viiriäinen löydetään Suomesta joka vuosi. Nähtyjen tai oikeammin kuultujen yksilöiden määrä vaihtelee suuresti vuodesta toiseen. Tämänkään lajin pesintää ei ole varmistettu sitten 1970-luvun. Hyvinä viiriäisvuosina saattavat jotkut parit edelleen pesiä, mutta pysyvää viiriäiskantaa ei Suomeen muodostune. On hieman kyseenalaista, onko meillä koskaan ollutkaan omaa kantaa. Heinäkurppa on kolmikosta todennäköisin lajistoomme palaaja tai ehkä jopa edelleen meillä esiintyvä laji. Tosin pesälöytöä ei ole Suomesta tehty enää 50 vuoteen, mutta Pohjois-Suomen huonosti tunnetuilla tunturiseuduilla voi edelleen piileskellä jokunen pari. Lounais-Suomessa 1990-luvulla tapahtunut mahdollinen pesimisvierailu ei johtanut pysyvään esiintymiseen.

Uhanalaisia lintulajeja on uudessa luettelossa 32. Niistä on sekä äärimmäisen että erittäin uhanalaisia kuusi lajia. Loput 20 lajia ovat vaarantuneita. Kun hävinneet lajit, jotka edellisellä kerralla luettiin mukaan uhanalaisiin, otetaan huomioon, on yhteismäärä nyt kaksi lajia suurempi kuin edellisessä tarkastelussa. Lajisto sen sijaan on huomattavasti muuttunut. Peräti 14 lajia on sellaisia, joita ei edellisessä arvioissa katsottu uhanalaisiksi ja vain kolme niistä on nyt uhanalaisia myös vanhalla menetelmällä. Loput 11 lajia ovat vasta 1900-luvulla Suomeen vakiintuneita, tulokkaiksi katsottuja lajeja.

Äärimmäisen uhanalaisiin lajeihin kohdistuu määritelmän mukaan äärimmäisen suuri välitön uhka hävitä luonnosta. Kuudesta suomalaisesta CR -lajista viisi on tuttuja jo edellisen arvioinnin erittäin uhanalaisten luettelosta. Niistä kiljuhanhi on häviämisen partaalla - 1990-luvun jälkipuoliskolla ei enää voitu varmistaa yhtään pesintää Suomen rajojen sisäpuolelta. Koko Fennoskandian luontainen kanta on suuressa vaarassa hävitä. Jos kanta saadaan voimistumaan, asettuu kiljuhanhi helposti uudelleen pesimälajiksi myös Suomeen.

Etelänsuosirrin kanta jatkaa taantumistaan laidunnettujen merenrantaniittyjen vähetessä. Kokonaisparimäärä on jo ilmeisesti selvästi alle sata. Muutamin paikoin, mm. Yyterissä on aloitettu elinympäristöjen hoito ja siitä on saatu hyviä tuloksia. Hoidon avulla suosirri on ehkä pidettävissä Suomen lintulajiston jäseninä. Myös rantakurvin esiintymispaikkoja Oulussa on hoidettu monena vuonna. Hoidosta huolimatta kanta ei ole elpynyt, vaan on jäänyt runsaaseen kymmeneen pariin. Vuosikymmenen alun romahduksen jälkeen se ei kuitenkaan enää ole pienentynyt.

Valkoselkätikan pesintöjä on 1990- luvun loppupuoliskolla voitu varmistaa vuosittain lähes 20. Vuosikymmenen puoliväliin verrattuna määrä näyttää olevan vähän suurempi. Kasvu voi kuitenkin olla tehostuneen inventoinnin ansiosta vain näennäistä. Valkoselkätikka on edelleen todellisessa vaarassa kadota Suomen pesimälajistosta. Ruotsin noin 30 parin kanta romahti nopeasti ja vuonna 1998 ei todettu enää yhtään pesintää. Kiljuhanhen ohella toinenkin tunturilaji, tunturikiuru, voi olla jo kokonaan kadonnut pesivänä Suomesta. Tiedossa ei ole vuoden 1986 jälkeen varmistettua pesintää ja 1980-luvun lopun lintuatlaksessa tunturikiuru havaittiin vain kuudesta ruudusta, joista vain yhdessä oli todennäköinen pesintä. Jyrkän taantumisen syitä ei tunneta, mahdollisesti ne ovat maamme rajojen ulkopuolella.

Kuudes CR -laji on kultasirkku. Vasta 1900-luvulla Suomeen vakinaisesti asettuneena lintuna se ei vanhan tavan arvioinnissa päässyt lainkaan mukaan. Parhaimmillaan yli 300 paria 1980-luvulla käsittänyt kultasirkkukantamme on nopeasti taantunut. Tehostetuissa etsinnöissä vuonna 1999 oli vaikea löytää edes muutamaa pesivää paria. Tämänkin taantumisen perimmäiset syyt voivat olla talvehtimisalueilla tai muuttomatkan varrella, mutta inventointien mukaan kultasirkun elinympäristöt ovat Suomessakin selvästi huonontuneet. Hoitotoimin yritetään lähivuosina avata liiaksi sulkeutuneita rantapensaikkoja. Toivottavasti toimet eivät tule kultasirkun kannalta liian myöhään.

Kuudesta erittäin uhanalaisesta lajista kolme on edellisessä arvioinnissa katsottu vaarantuneiksi ja kolme on uutta, aiemmassa tarkastelussa arvioinnin ulkopuolelle jätettyä tulokaslajia. Muuttohaukan vähittäinen kannan kasvu pysähtyi 1990-luvun puolivälissä runsaaseen 100 pariin. Vuosikymmenen puolivälissä tapahtui paha notkahdus, onnistuneiden pesintöjen määrä vähentyi lähes puoleen. On-neksi kanta näyttää palautuneen ennalleen vuosikymmenen loppuun mennessä. Muuttohaukkojen palaaminen Etelä-Suomeen näyttää olevan äärimmäisen hidasta. Viime vuosina on tosin muutamia haukkoja nähty sopivilla pesimispaikoilla ja ensimmäinen pesintäkin on pitkän tauon jälkeen varmistettu selvästi Oulun läänin eteläpuolella.

Tunturihaukkakantamme voitaisiin parimäärän perusteella katsoa yhtä hyvin CR - luokkaan kuuluvaksi. Kun kantamme kuitenkin on mitä ilmeisimmin yhteinen naapurimaidemme kanssa, on luokkaa pudotettu yhdellä. Tunturihaukkakannassamme ei ole viime vuosikymmeninä tapahtunut juurikaan muutoksia. Poikastuottokin on säilynyt kohtuullisen hyvänä. Kolmas Lapin erittäin uhanalainen laji, tunturipöllö, on kansallisen luokittelun kannalta "mahdoton" laji. Se pesii meillä vain pitkin väliajoin. Niin kuitenkin otaksutaan tapahtuvan edelleen tulevaisuudessakin. Luokittelu on tehty viimeisimpien vuosien pesimäkannan perusteella.

Erittäin uhanalaisten luokan kolme tulokaslajia ovat haarahaukka, pikkutiira ja mustapyrstökuiri. Haarahaukka on aiheuttanut keskusteluja jo molemmissa uhanalaistoimikunnissa. Se on kuitenkin tulkittu tulokkaaksi. Muutaman parin suuruinen kantamme pesii aivan levinneisyysalueen rajalla. Se ei ole juurikaan muuttunut viime vuosikymmeninä. Kosmopoliitin haarahaukan kanta on tiettävästi taantunut koko Itämeren alueella. Tästä syystä haarahaukan uhanalaisuusluokkaa on laskettu vain yhdellä. Pikkutiira on taantunut Euroopassa selvästi. Suomen 50 parin kanta on vain pieni osa koko Itämeren 2 500 parin kannasta. Pikkutiiralle sopivia pesimispaikkoja, laajoja hiekkarantoja on Suomessa niukalti ja ne ovat hyvin häiriöherkkiä. Mustapyrstökuirilla on Liminganlahden alueella lajin muusta esiintymisalueesta selvästi erillinen oma kantansa. Jo Virossa pesii 1 000 paria.

Vaarantuneista lajeista neljä (lapasotka, maakotka, merikotka ja räyskä) katsottiin edellisessä arviossakin kuuluneiksi vaarantuneisiin, kolme (ampuhaukka, selkälokki ja pikkutikka) kuuluivat silmälläpidettäviin taantuneisiin ja lapinsirri oli vain alueellisesti uhanalainen. Uusista vaarantuneista lajeista kolme (käenpiika, tiltaltti ja peltosirkku) on myös vanhalla tavalla arvioiden uhanalaisia, sen sijaan peräti kahdeksan lajia on tulokasluonteisia ja merisirriä ei vanhassa arvioinnissa hyväksytty mukaan reunapopulaationa. Jo aiemmin vaarantuneiksi katsotuista lajeista maakotkan kanta on hiljalleen kasvanut 1970-luvulta saakka. Kannan koon perusteella sen uudeksi luokaksikin tuli vaarantunut. Uusi vastikään voimaan tullut pesimistulokseen perustuva porotuhojen korvausjärjestelmä toivottavasti pienentää poronhoitoalueella kotkaan edelleen kohdistuvaa vainoa. Merikotkan kannan elpyminen ja kasvu on lintujensuojelumme suurimpia menestyksiä. Pesivä kanta on jo noin 150 paria. Pareja on asettunut uusille alueille sekä Etelä- että Pohjois-Suomessa.

Räyskän kanta on hiljalleen taantunut jo 1970-luvulta saakka, 1 000 parin määrästä on vajaa kolmannes kadonnut. Kun räyskäsukupolven ikä on varsin pitkä, kuuluisi laji A-kriteerin perusteella jopa lähelle erittäin uhanalaista. Myös lapasotkan kanta on edelleen pienentynyt. Tuntuvimmin on hiipunut Lapin pieni kanta. Korjattu, nykyinen koko maan kannanarvio on 1 200 paria.

Ampuhaukka, selkälokki ja pikkutikka kuuluvat seurantojen perusteella jatkuvasti väheneviin lintulajeihimme. Ampuhaukan parimääräksi arvioidaan runsas 2 000 paria. Selkälokin kanta on noin 7 000 paria. Se on noin kolmannes alalajin Larus fuscus fuscus koko maailman kannasta. Ampuhaukan ja pikkutikan taantuminen näyttää jatkuvalta, mutta selkälokin pahin romahdus on ilmeisesti onneksi ohitse.

Vaarantuneiden joukossa on kolme linnustossamme viime vuosikymmenellä selvimmin taantunutta lajia: käenpiika, tiltaltti ja peltosirkku. Käenpiian vähentymisestä keskusteltiin jo kymmenen vuotta sitten edellistä tarkastelua tehtäessä. Nyt käenpiika on käynyt jo niin vähiin, että tavanomaisessa maalintuseurannassa siitä ei tule enää riittävästi aineistoa tilastollista analyysia varten. Koko kolmikon vähentymisen syyt ovat suurelta osin epäselvät. Peltosirkun vähentymisen taustalla on ilmeisesti maaseutuympäristöjen muutokset ja käenpiian sekä tiltaltin taustalla metsäluontomme muutokset. Erikoisinta on, että vähentyminen on ollut tuntuvinta vasta 1990-luvulla, jolloin luonnon muutosvauhti on jo tasaantunut. Ilmeisesti kaikkien kolmen kantoihin kohdistuu tällä hetkellä vielä tuntemattomia, rajojemme ulkopuolella vaikuttavia tekijöitä.

Vaarantuneiden tulokaslajien joukosta kannattaa poimia esiin naurulokki. Myös sen hyvin selvään vähentymiseen on ilmeisesti ollut vaikuttamassa monet tekijät. Voimakkaasti runsastunut minkki ei yksin kyenne selittämään naurulokkikannan pienentymistä alle puoleen verrattuna 1960- luvun huippuvuo-siin. Taantuminen näyt-tää vain jatkuvan. Esimerkiksi Hä-meessä naurulokki on vanhoilla tutuilla paikoillaan, lintuvesillä nykyisin pesivänä jo melkoinen harvinaisuus. Sen sijaan kolmesta muusta vaa-rantuneesta rehevien vesien linnusta, mustatiirasta, liejukanasta ja rastaskerttusesta ei ole syytä olla huolissaan. Ve-sien jatkuva rehevöityminen pitänee lähivuosikymmeninä edelleen huolta niiden kannan kasvusta ja samalla niiden poistumisesta uhanalaisten lajien luettelosta.

Tulokkaiden ryhmään ja siten aiemmin uhanalaisten lajien ulkopuolelle jääneisiin lajeihin kuuluu myös sinipyrstö. Se on meillä levinneisyysalueensa laidalla ja näin esiintymiskuvaa ovat luonnehtineet suuret kannanvaihtelut. Sinipyrstö on uhanalaislajistomme selvin vanhojen metsien asukas. Sen suojelua onkin huomattavasti edistänyt viime vuosikymmenellä toteutettu Pohjois-Suomen vanhojen metsien suojelu.

Silmälläpidettäviksi luokiteltiin 37 lintulajia. Niiden joukossa on kymmenen aiemminkin silmälläpidettäviksi katsottua lintulajia: kaakkuri, mustalintu, sääksi, tuulihaukka, peltopyy, punakuiri, kehrääjä, harmaapäätikka, koskikara ja pikkusieppo. Niiden kannassa ei ole viime aikoina tapahtunut merkittäviä muutoksia. Ne eivät uuden menetelmän mukaan enää täyttäneet uhanalaisten lajien kriteerejä. Sen sijaan aiemmin vaarantuneisiin lajeihin kuuluneiden ruisrääkän ja kangaskiurun tilanne on parantunut. Ruisrääkän on kanta on erityisesti Venäjällä voimistunut ja ilmeisesti tämän ansiosta myös Suomessa vierailevia ja pesiviäkin rääkkiä on selvästi enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Myös kangaskiurun kanta on selvästi vahvistunut ainakin sen ydinalueella Varsinais- Suomessa.

Silmälläpidettävien joukossa on lukuisia taantuneita ja aiemmin luokittelemattomia lajeja. Vanhojen metsien lajeja niistä ovat pohjantikka, lapintiainen ja kuukkeli. Erityisesti kuukkeli on katoamassa eteläisimmiltä esiintymisalueiltaan. Selvästi taantuneisiin lajeihin kuuluu myös kolme metsästettävää lajia: metsähanhi, metso ja teeri. Niihin kohdistuu elinympäristöjen muutosten ohella ankara metsästyspaine. Jos sitä ei saada vähennetyksi, jouduttaneen kolmikko seuraavassa tarkastelussa jo sijoittamaan uhan-alaisten lajien joukkoon.

Myös silmälläpidettäviin lajeihin luokiteltu kahlaajakolmikko, jänkäsirriäinen, keräkurmitsa ja suokukko, on taantunut. Jänkäsirriäinen kuuluu lajeihin, joiden säilyttämisessä meillä on aivan erityinen vastuu. Ilmeisesti yli puolet Euroopan sirriäisistä pesii Suomessa. Keräkurmitsan taantumisesta tarvittaisiin lisää tietoa. Se saattaa jo nyt olla uhanalainen laji.

Vähentyneisiin lajeihin kuuluvat myös käki, pikkulepinkäinen, isolepinkäinen ja kottarainen. Kottaraisen kokonaistaantuma täyttäisi hyvin myös uhanalaiseksi sijoittamisen kriteerit. Viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana vähentyminen on kuitenkin tasaantunut ja hieman parantuneen kehityksen uskotaan jatkuvan myös tulevaisuudessa.

Työryhmä keskusteli varsin paljon eräiden vielä melko runsaiden, mutta vahvasti taantuneiden lajien luokittelusta. Kun luokiteltaville lajeille ei voitu asettaa kannan ylärajaa, katsottiin pensastasku, kivitasku ja varpunen silmälläpidettäviksi. Kuten edellä on kerrottu, täyttää varpusen viime aikainen vähentyminen selvästi uhanalaisten lajien kriteerit. Olen seurannut 35 vuotta värirengastettua varpuspopulaatiota Kangasalla Hämeessä. Kanta on vähitellen pienentynyt 1970-luvun alun huippuvuosista. Syynä siihen ovat ilmeisestikin olleet vähittäiset ympäristömuutokset. Varsinainen romahdus tapahtui 1990-luvun puolivälin jälkeen. Parhaimmillaan 55 paria käsittäneestä kannasta jäi jäljelle neljä paria eli 7 %! Tutkimusalueeni on varpusen kannalta likipitäen optimaalista ympäristöä. Huonommilla paikoilla muutos on voinut olla vielä huomattavastikin suurempi. Romahdukselle on hyvin vaikea löytää selvää syytä. Mahdollisesti taustalla ovat viime vuosien toukokuiden hyvin huonot sääolot. Varpusten lähes koko ensimmäinen pesye on yleensä tuhoutunut. Tulevaisuus näyttää, voiko kanta vielä elpyä.

Työryhmä keskusteli myös monien muiden taantuneiden lajien luokittelusta. Niihin kuuluivat mm. kuovi, liro, kiuru, haarapääsky, metsäkirvinen, keltavästäräkki, västäräkki, hömötiainen, töyhtötiainen, varis ja pajusirkku. Näiden taantumista ei katsottu kuitenkaan riittävän suureksi silmälläpidettäviin sijoittamiseen. Tässäkin ryhmässä on silmiinpistävää maaseutuympäristön lajien huomattava osuus. Maaseutulinnuillamme ei todellakaan mene hyvin! Sen auttamiseksikin on varsin vähän tehtävissä. Joka tapauksessa taantumisten syyt tulisi selvittää perinpohjaisesti.

Uusi uhanalaisuustarkastelu osoitti, että lintujemme uhanalaistumiskehitys ei ole pysähtynyt. Päinvastoin, muutaman lajin suotuisan kehityksen vastapainona lukuisten lajien kanta on selvästi taantunut, eräiden jopa romahdusmaisesti. Ilmeisesti maaseutu- ja metsäympäristöjemme toisen maailmansodan jälkeen alkanut yhä kiihtyvä muuttuminen on johtanut muutamien lajien kannan kehityksen jo kriittisen rajan yli tielle, josta ei ehkä ole paluuta. Kukapa olisi uskonut, että esimerkiksi selviytyjien eturiviin kuuluvaksi katsottu varpunen voisi olla joskus vaarassa kadota Suomesta! Näin tulee kuitenkin käymään, jos 1990-luvun kehitys jatkuu samankaltaisena lähivuosikymmeninä.

Linnustomme muutosten seuranta on uhanalaistarkastelun myötä osoittautunut entistä tärkeämmäksi tehtäväksi. Seurannasta ovat jo perinteisesti vastanneet tuhannet innokkaat lintuharrastajat. Valtiovallan tulisi osoittaa tätä arvokasta työtä varten riittävät voimavarat. Toivottavasti tieto työn merkittävyydestä kannustaa yhä uusia lintuharrastajia seurannan pariin.

There have been two previous evaluations of threatened species in Finland, in 1986 and 1991. 38 bird species were found to be threatened in the former and 33 in the latter. The recently finished third evaluation uses new criteria developed by the IUCN. In this new evaluation, three bird species were declared extinct and the number of threatened species was estimated to be 32. Of these, six are critically endangered, six are endangered and 20 are vulnerable. Alongside these threatened species, 37 species were classified as near- threatened.

In Finland several bird species, especially those of the open countryside, have declined considerably during the 90s. Even House Sparrows (Passer domesticus) are considered near-threatened.

Baillie, J. & Groombridge, B. (toim.) 1996: 1996 IUCN Red List of Threatened Animals. - IUCN, Cambridge.
Kanerva, T., Mannerkoski, I. & Alanen, A. 1998: Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) uhanalaisuusarvioinnin soveltaminen Suomessa. - Suomen ympäristökeskuksen moniste 112. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.
Rassi, P., Alanen, A., Kemppainen, E., Vickholm, M. & Väisänen, R. 1986: Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö. I - III. - Komiteanmietintö 1985:43. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Rassi, P., Kaipiainen, H., Mannerkoski, I. & Ståhls, G. 1992: Uhanalaisten eläinten ja kasvien seurantatoimikunnan mietintö. - Komiteanmietintö 1991:30. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Väisänen, R. A., Lammi, E. & Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. - Otava, Helsinki.

Kirjoittajan osoite / Author's address:
Ympäristöministeriö
PL 380
00131 Helsinki