Valkoposkihanhi on tullut tutummaksi yhä useammalle suomalaiselle. Vielä pari vuosikymmentä sitten valkoposkihanhi oli vain Suomen eteläosien ylitse toukokuussa ja lokakuussa runsaslukuisena muuttanut arktinen hanhilaji. Tänä päivänä valkoposkihanhi on nurmikentiltä ja rannoilta tuttu kymmenille tuhansille etelärannikon asukkaille. Uusi tuttavuus on herättänyt paljon kysymyksiä ja kesyinä ihmisten joukossa kulkevat hanhet paitsi ihastuttavat myös vihastuttavat.

Suomen valkoposkihanhikannan kasvua seurataan mm. syksyisin valkoposkihanhilaskennoin.

Valkoposkihanhet viihtyvät nurmikentillä. Osa hanhien suosimista nurmikentistä on myös ihmisten aktiivisesti käyttämiä. Valkoposkihanhet ovat kasvinsyöjiä ja ulostavat runsaasti. Niinpä hanhien suosimilla nurmilla riittää ulostepötkylöitä. Ne hajoavat nopeasti ja ovat pääosin hajonnutta ruohoa. Tämän hetkisen tiedon mukaan hanhien ulosteet eivät aiheuta terveyshaittaa ihmiselle nurmikoiden normaalissa virkistyskäytössä.

Valkoposkihanhiemo saattaa poikasten ollessa pienikokoisia käyttäytyä aggressiivisesti liian lähelle tullutta ihmistä kohtaan. Valkoposkihanhiperheiden yksityisyyttä onkin syytä kunnioittaa. Pienet poikaset ovat alttiita monille vaaroille. Yleensä hanhet pitävät ihmisiin riittävää turvallisuusväliä ja lähtevät liian lähelle tulevaa ihmistä karkuun.

Hanhet viettävät nurmialueilla aikaa erityisesti keväällä ja kesällä. Ne suosivat rannan läheisiä nurmikenttiä kesäaikaan, sillä tällöin paitsi niiden lentokyvyttömät poikaset myös höyhenpukuaan uudistavat emolinnut ovat helppoja saaliita pedoille - vedessä ne ovat maapedoilta turvassa. Tällöin ne lepäilevät yleisesti myös uimarannoilla. Sateiden aikana vedenlaatu saattaa lyhytaikaisesti heiketä hanhien suosimilla uimarannoilla, kun sade liottaa ulosteita rannalta veteen. Haitta on kuitenkin lyhytaikainen. Hanhista ei ole toistaiseksi todettu olevan merkittävää terveyshaittaa edes uimarannoilla.

Syksyllä, elokuun lopulta alkaen, hanhet kerääntyvät ruokailemaan viljelysmaille. Ne eivät juurikaan aiheuta satotappioita, koska parveutuminen tapahtuu pääosin vasta sadonkorjuun jälkeen. Viljelyalueilta hanhet hakevat vihantaa syysmuuttoa ja talvehtimista varten. Pääkaupunkiseudulla parvissa voi olla jopa muutama tuhat lintua.

BirdLife Suomen kannan mukaan sellaisissa tapauksissa, joissa hanhet aiheuttavat viljelijöille merkittäviä satovahinkoja, vahingot tulisi korvata viljelijöille täysimääräisinä. On kuitenkin muistettava, että usein hanhien turhaan pelätään aiheuttavan vahinkoja viljelyksille ja myöhemmin todetaan pelko turhaksi, kun varsinaista vahinkoa ei tapahtunutkaan.

Suomessa hanhia on pelloilla varsin vähän moneen muuhun maahan verrattuna. Arktisten hanhien talvehtimisalueilla Länsi-Euroopassa saattaa yhdellä peltoaukealla olla kymmenien tuhansien yksilöiden hanhiparvia. Myös ruotsissa hanhiparvet ovat kertaluokkaa Suomea suurempia.

Kuka tahansa ei saa yleisiltä alueilta mennä hanhia hätistämään. Ongelmakohteilta hätistäminen ja hanhien ruokailun estäminen on jätettävä kuntien huolehdittavaksi. Niissä kunnissa, joilla valkoposkihanhia esiintyy uimarannoilla runsaasti, kunnat voivat huolehtia hanhien hätistämisestä uimarannoilta. Näin eniten ihmisiä ärsyttävä haitta - hanhien ulosteet uimarannoilla - pystytään minimoimaan. Haitan estämisessä ei ole resursseista kysymys, sillä ihmiset ja hanhet käyttävät samoja uimarantoja vain kolmisen kuukautta. Kysymys on tahdosta ja siitä, koetaanko uimarantojen käyttö myös hanhien oikeudeksi.

Nurmikenttäalueilta hanhien hätyyttäminen ei ole yleisesti perusteltua. Vihanta on hanhille elintärkeää ravintoa ja nurmikentät mitä parhaita ruokailupaikkoja. Hätistetyt hanhet siirtyvät vain nurmialueelta toiselle.

Hanhien määrän vähentämiseen ei ole tarvetta. Niiden aiheuttamia haittoja pystytään tehokkaasti vähentämään ohjailemalla parvien oleskelu pois ongelmakohteilta. Valkoposkihanhi on uusi hieno lisä pesimälinnustossamme ja kesyt kauniit hanhet tärkeitä luontokokemusten antajia kymmenille tuhansille kaupunkilaislapsille ja -aikuisille.

Valkoposkihanhi on luonnonsuojelulailla rauhoitettu. Sen tappaminen on luonnonsuojelurikos. Hanhen tappamisesta saa sakot, joutuu korvaamaan hanhen arvon (336 euroa) valtiolle sekä menettää rikoksentekovälineen, esimerkiksi haulikon, valtiolle. Valkoposkihanhi on EU:n erityisesti suojelema laji eli se kuuluu lintudirektiiviin I liitteeseen. Sitä ei ole myöskään mainittu lintudirektiivin liitteessä II, joka määrittelee EU alueella hyväksytyt riistalajit. Näin ollen mikään EU:n jäsenmaa ei voi
säätää lajia riistalinnuksi Suomessa valkoposkihanhen pesimähistoria alkaa 1980-luvun alusta Inkoon saaristosta, missä laji pesi ensi kerran. Turkuun ilmestyi vuonna 1984 Ruotsista Skanssenin eläintarhasta peräisin ollut pari, joka pesi ensi kerran vuonna 1985. Vuonna 1989 laji yritti pesiä Raahessa ja pesi onnistuneesti Helsingissä. Helsingissä oli kysymys Korkeasaaresta vapautetuista tarhassa syntyneistä valkoposkihanhista, jotka palasivat pesimään eläintarhan lähistölle. Sittemmin laji on levittäytynyt pesimään yhä laajemmalle, myös Etelä-Suomen sisämaahan. Sittemmin lajin kanta on kasvanut Suomessa 3000-5000 parin suuruiseksi. Valkoposkihanhi on Euroopassa näkyvä lintu erityisesti syksy-, talvi- ja kevätkuukausina. Euroopassa talvehtii noin 800 000 valkoposkihanhiyksilöä. Vielä muutama vuosikymmen sitten valkoposkihanhi pesi vain arktisilla alueilla, mutta 1970-luvun alusta lähtien laji on saanut jalansijaa pesimälintuna myös arktisten alueiden ulkopuolella. Itämeren ensimmäinen pesintä todettiin Ruotsissa Gotlannissa 1971. Kyseinen pari on nykytietämyksen mukaan ollut paikallisen hanhitarhaajan perua, eikä alueelle pesimään asettunut villi pari, vaikka näin usein esitetäänkin. Gotlannin populaatio kasvoi nopeasti, sillä alueella kevätmuutolla levähtäviä lintua liittyi paikalla pesivien lintujen populaatioon. Sittemmin laji on levinnyt useisiin Itämeren maihin. Itämeren kokonaiskanta on nykyään jo yli 10 000 paria.

Valkoposkihanhen historia ei ole yhtä valoisa kuin, mitä viime vuosikymmenien menestystarinasta voisi olettaa. Laji kärsi huomattavasti metsästyksestä ja sen talvehtimisympäristöjen heikkenemisestä 1900-luvun alkupuoliskolla. Vasta 1900- luvun jälkipuoliskolla kanta alkoi suojelutoimien ansiosta kasvaa.