Koko ja muoto

Koko antaa osviittaa

Koko antaa viitteitä siitä, mihin ryhmään lintu kuuluu: pikkulinnut ovat pieniä, kyyhkyt jo isompia, hanhet ja joutsenet vielä suurempia. Linnun koon hahmottaminen ei välttämättä ole helppoa. Siksi kannattaakin opetella arvioimaan muutamien tuttujen lajien (esimerkiksi varis, sinisorsa, punatulkku, talitiainen ja pajulintu) koot summittaisesti ja pyrkiä vertaamaan muita lintuja näihin.

Linnun koon arviointi on vaikeaa, jos vertailukohdetta ei ole. Taivaalla livertävä kiuru voi tuoda mieleen lekuttelevan tuulihaukan. Yksittäisen linnun siivenlyöntien tiheys antaa vihjeen koosta: suuri lintu lyö rauhallisemmin. Metsässä linnun koon voi suhteuttaa oksiin ja lehtiin, merellä aaltoihin. Myös valaistusolot hämmentävät. Sumussa tai hämärässä linnut vaikuttavat tavallista suuremmilta.

Muoto rajaa ryhmän

Linnun muoto rajaa linnut ryhmiin. Nokan, jalkojen ja kaulan pituus sekä näiden keskinäiset suhteet kertovat paljon, samoin pyrstön ja siipien pituus ja linnun palleromaisuus tai solakkuus. Muodon ja yleisen olemuksen perusteella voi heti sanoa, onko lintu esimerkiksi tikka, kahlaaja tai pöllö. Pikkulinnuista voi nokan perusteella nähdä, kuuluuko se siemensyöjiin (paksu nokka) vai hyönteissyöjiin (hento nokka). Eräillä lajeilla, kuten käpylinnuilla ja kuoveilla, on aivan omannäköisensä nokat. Töyhtöhyypän ja -tiaisen tuntee jo kaukaa töyhdöstä.

Kaartelevat petolinnut voi tunnistaa siipien ja pyrstön pituuden ja leveyden perusteella. Jalohaukoilla on terävät siivenkärjet, varpus- ja kanahaukalla on lyhyehköt, pyöreäpäiset siivet, mutta pitkä pyrstö, suohaukoilla on sekä pitkät ja hontelot siivet että pitkä pyrstö, hiirihaukoilla pitkät ja leveät siivet sekä lyhyt pyöreäpäinen pyrstö. Selviä eroja on myös siinä, millaisessa kulmassa petolinnut pitävät siipiään. Kalasääsken hieman kulmalle taivutetut siivet ovat jo sinällään hyvä lajituntomerkki.

Vesilinnut voi erottaa toisistaan profiilin perusteella. Haahkan pään kiilamaisuudesta on helppo aloittaa. Telkän pää on kulmikas. Silmän harjaantuessa voi käyttää hyväkseen yhä vähäisempiä eroja. Pajulinnun ja tiltaltin voi erottaa toisistaan käsisiiven ulottuman perusteella: pajulinnulla käsisulat kurottuvat laskostetulla siivellä pitkälle kyynärsulkien ja tertiaalien yli, tiltaltilla vain niukasti.

Muotoseikatkaan eivät ole pettämättömiä. Pakkasella linnut pörhistävät höyheniään, jolloin linnut vaikuttavat pulleammilta. Pyrstö saattaa olla sulkasadon tai onnettomuuden takia lyhyempi kuin normaalioloissa, ja esimerkiksi kiuru voi silloin tuoda mieleen kangaskiurun. Joskus linnulta voi puuttua pari keskimmäistä pyrstösulkaa, jolloin pyrstö näyttää lovipäiseltä. Silloin mehiläishaukka voi hyvinkin tuoda mieleen haarahaukan.

Ilme kertoo

Ilme ja olemus ovat kokemuksen myötä opittavia tuntomerkkejä. Esimerkiksi idänuunilintu näyttää pidemmän silmäkulmanjuovan takia tuimemmalta kuin pajulintu. Olemukseen vaikuttaa niin muoto kuin käyttäytyminenkin. Västäräkki on solakka pitkäpyrstöinen pikkulintu, joka kipittää nopein askelin pysähtyäkseen välillä poimimaan maasta jotain kuvun täytettä. Välillä se heiluttaa pyrstöään hermostuneen oloisesti ja pyrähtää hyppivään lentoon. On siis varsin itsensä oloinen.